Ylimääräinen luonto-aisti
Kirjoita alaotsikko tähän

Luonnossa olen aina tuntenut itseni omaksi itsekseni, hyväksytyksi ja hyväksi.

Ei tarvitse miettiä pukeutumista (sään mukaisuutta enempää) tai sanomisia, ei huolehtia tai murehtia mistään, ei myöskään kokea kiirettä tai painetta tehdä mitään erityistä.

Kommunikointikin tapahtuu pelkästään syvään hengittäen ja kaikkia aisteja auki pitäen.

Joskus tuntuu, kuin luonnossa kehittyisi yliaisti, jonka toimintaa on vähän vaikea kuvailla. Ehkä se on joku sisällä leijuva tai kelluva navigaattori/kompassimainen härpäke, joka reagoi kaikkiin ääniin, tuoksuihin, materiaaleihin ja mieleen tuleviin ajatuksiinkin, kaikkiin yhtäaikaisesti. Ei tarvita sanoja tai tekoja ja se on jotenkin tosi vapauttavaa.

Yhtenä ilmestyi eteeni taas orava, tosin yksin tällä kertaa. Se istahti rohkeasti sammalmättäälle edessäni, etutassuja hauskasti edessään roikottaen ja mittaili tarkkaavaisesti minua katseellaan. Minua on kyllä ennenkin mittailtu katseella, sillä erotuksella, että tässä katseessa ei ollut mitään tuomitsevaa tai arvostelevaa, vain itsesuojeluvaiston aiheuttamaa rehellistä arviointia. Silmäiltiin toisiamme jokunen tovi ja pysyessäni turvallisesti paikoillani, ei kurrellakaan ollut alkuun kiirettä mihinkään. Loppujen lopuksi taisi kuitenkin pörröhäntä vähän kyllästyäkin jännityksen puutteeseen ja jatkoi matkaansa metsään, mutkia hypähdellen.

Kotiin johtavalla metsätiellä, seuraani liittyi peippo-rouva, joka hypähti edessäni aina kauemmaksi, nyppien maasta välillä jotain, sitä mukaa kuin itse rauhallisesti etenin. Tunnistin peipoksi vasta, kun viereiseen puuhun lennähti koiras-peippo, jonka selässä ja rinnassa näkyi selvästi tunnistettavissa olevaa, kaunista ruosteen punaa. Se näytti kutsuvan rouvaansa vähän nuhtelevasti, koska heti lennähti edessäni pyrähdellyt peippo-rouva peräänsä, vaatimattomamman värisessä puvussansa. Olikohan rouva ollut jo vähän liian pitkään omilla teillään?