Kun luonto alkoi puhutella
...ja minä maltoin kuulla korvillani ja nähdä silmilläni

Kimalaisen vapaapäivä

Olen monesti ihmetellyt yksittäisten kimalaisten erikoista tapaa... terassimme kupeessa on korkeakasvuisia Punalatvoja, jotka tuntuvat olevan niin perhosten kuin kimalaistenkin suosiossa; vaippapörriäisten, kuten lapsena sanottiin (kun ei erotettu ampiaista, kimalaista ja mehiläistä toisistaan

...erotankohan oikein vieläkään?).

On mielestäni vähän ihmeellistä, että usein joku yksinäinen kimalainen jää sinne kukkatertun alle roilailemaan, tekemättä mitään?! Nukkuuko se päiväunia, pitääkö vapaapäivää, suojautuuko sateelta, odotteleeko turhaan treffikumppaniaan vai olisiko se sittenkin sairas tai kenties ihan elämäntiensä päässä? Vai huilaileeko pörröpylly ihan muuten vain, jo toista päivää samassa paikassa?!

Tiedä häntä, mutta tällaistakin voi joskus vapaapäivänään miettiä...kun ei ole muuta mietittävää...

...ja sitten orava kipitti kiireellä terassimme läpi, käpy poikittain suussa. Niillä sitä riittääkin touhua talven varalle!

Luonto tuntuu selvästi jo kutsuvan minuakin...Menin kuitenkin sen sijaan tekemään pyykkihuoltoa...

Vaan kun kerran oravalla ei saatu minua liikkeelle, lähetettiin apuun huutavat kurkiaurat. Pyykkihommani keskeytti ja mielenkiintoni herätti tuttu "teinipoikien äänenmurrokselta kuulostava lentohuuto"... kurkien lentomekastuksesta päätellen, niitä olisi nyt enemmänkin!

Isokokoiseksi ihmiseksi liikun tahtoessani melko nopeastikin (vaikka se varmasti näyttää melko hupaisalta). Nyt ryntäsin hakemaan kameraa ja sinkosin rämisten takaisin terassille, vain tajutakseni että sinne ne meni, aurat kurkineen. Olivat jo kaukana ja osa ehtinyt pois näkyvistäkin, kamerastani näin aurat vain isosti zuumaamalla.

Tämä oli minulle selkeä merkki lähteä liikkeelle ...tai muuten seuraavaksi ovella kolkuttelisi jo muriseva kontio, poikastensa kanssa!! Tämän isompaa perspotkua en jäänyt odottelemaan, nakkasin vaatteet niskaan ja lähdin liikkeelle!

Vajaan tunnin sykkeen nostatus pyörän satulassa syksyä ihmetellen sai riittää, kyllä nyt pysyisi luonto siellä missä sen kuuluikin...tarvitse ihan kotoa asti tulla hakemaan!

Lähimetsiä olen samoillut niin useasti, että kaipaan välillä ihan uusia maisemia silmilleni. Haluan myös säästää näitä lähimetsiä ihan akuuttiinkin tarpeeseen, vaikka yksityiskohdat muuttuukin siellä jatkuvasti. Uutta ihmeteltävää löytyy aina kun sinne menen.

Kaipaan päästä ajoittain karkuun sivistyksen ääniä ja nauttimaan metsän omaa hiljaisuutta, joka ei oikeasti ole edes hiljaisuutta vaan joskus melkoista viidakkomaista "meteliäkin", mutta ah´, niin rauhoittavaa, että! On ihanaa kun voi heittää mielestä hetkeksi kaiken muun ja keskittyä aistimaan vain ympärillä olevan luonnon.

Minulle metsä on se paikka jossa rauhoitun, tunnen eläväni, piristyn, poistan stressiä, puran kiukkua, saan lohtua, unohdan vajavaisuuteni ja tunnen itseni hyväksytyksi, riittäväksi ja kokonaiseksi. Toivon että kaikilla olisi sellainen paikka, oli se sitten missä tai mitä tahansa!

Itseasiassa kaikki, mikä saa keskittymään johonkin itselle mieluiseen ja jossa tuntee olonsa hyväksi, on "sellainen paikka". Ehkäpä tuo Punalatvan kukintokin on "sellainen paikka" roilaavalle kimalaiselle (tarkistin, oli hengissä!), siellä se roilailee edelleen!

Paluu nykyisyyteen


Kyllähän se syksy näyttää sieltä tulevan,

vaikka kesä ei oikein ehtinyt edes kunnolla näyttäytyä.





Syksynmerkkejä on tässä jo vilauteltu 

ja meitä odottaa melkoiset väriloiston päivät. 


Syksyä odotellaan jo...


Hei heit kesälle

Flunssan kourissa ei kannata urheilla, joten viikonloppu piti ottaa rauhallisemmin mitä olin alunperin aikonut. Seuraavalla viikolla tapahtuvalla viiden päivän vaelluksella, tulen tarvitsemaan voimia ja energiaa, joten nyt ei kannata riuhtoa. Kevyt hapenottohiiviskely lähimetsään, oli kuitenkin ihan paikallaan.

Minulle näyttää reissuillani tulevan aina vastaan jokin selkeä teema, mitä luonto tarjoaa katsottavakseni ja kuvattavakseni. Ja mitäpä se metsä sitten tarjosi, ainakin kuvista päätellen...tällä kertaa tuli selvästi muistutus tulevista tunnelmista...joulusta!

Löysinpä vielä miniatyyrikasvinkin, josta päätellen pesäpallot kasvavatkin metsässä...

...vai oliko ne kuitenkin tennispallon siemeniä varren päässä?

Luonto oikein karjui asiaansa

mutta kuulemmeko sitä siltikään?! 

Alkuun kaukaa alkoi kuulua tasainen jyly, jonka tapaista voisin kuvitella kuuluneen sota-aikaan rintamalta. Kumu oli niin tasainen, etten koskaan ollut kuullut sellaista, edes taukoja ei tuntunut olevan välissä! Siinä vaiheessa taivas ei ollut vielä edes mitenkään uhkaava. Ääni saavutti meidät ensin ja linnut hävisivät ja hiljenivät. Tuli se kuuluisa pysähtynyt hetki, ennen myrskyä..."tyyntä myrskyn edellä"!

Horisontissa alkoi pikkuhiljaa näkyä tasainen viiva, lähestyen koko taivaanrannan leveydeltä, siitä alkoi jo käsittää nyt lähestyvän jotain todella isoa! Alkoi salamoida sarjana ja taivas värjääntyi synkän siniseksi, ukkosrintaman edetessä. Tuulikin yltyi puuskittain. 

Pahimmillaan jyrisi, räiskyi, tuuli teki massiivisia pyörteitä ja salamoi solkenaan. Ukkonen ravisteli kaikkea ulkona olevaa ja vettäkin tuli taivaalta kaatamalla, melkeinpä vaakatasossa.  Olen aina kunnioituksella ihaillut ukkosta ja salamoita. Mahtava luonnon voimanäytös, mutta nyt pahimmillaan se sai minut jopa kerran hypähtämään ilmaan, kun ääni oli korvissa niin kova ja repivä, teki mieli siirtyä sisätiloihin.

En uskaltanut uhmata "ukkosherraa" menemällä ulos enää, kun se oli niin kovin vihaisella päällä, vaan pysyin visusti sisällä ja seurasin kunnioituksella tilanteen kehittymistä ikkunan läpi.

Eipä ole tällaista koettu näillä leveysasteilla koskaan ennen, ainakaan minun elinaikanani! Sähkön tunsi, haistoi ja melkeimpä maistoikin ympärillä.

Aikansa muristua ja raivottua, ukkonen siirtyi eteenpäin ja jätti lähiympäristöön vain riehumisensa jäljet, sekä toisaalta sitten illemmalla mitä upeimman iltaruskon loimotuksen, kuin sähköpalon jäljiltä hehkuvan langan taivaanrantaan... Ihan kuin riehumistaan katuva, joka häpeillen jättää anteeksipyyntönsä kirjallisena, pystymättä tai tahtomatta kohdata tekonsa seurauksia silmästä silmään. Onneksi ei tullut henkilövahinkoja, ainakaan en niistä kuullut mitään.

Luonto on puhunut... ja jos puhe ei tunnu riittävän, tarvitsee meille sitten karjua.

Karjuessa, saattaa luonnon "keuhkokapasiteetti" aiheuttaa melkoisia tuulenpuuskia, niinkuin nyt. Melkein nähtiin sen kitarisat...muttei vielä kuitenkaan. Jos me luonnon suurkuluttajat, ei saada aikaiseksi niitä pieniäkään muutoksia arjessamme, saattaa olla että ne kitarisatkin vielä nähdään! Onhan se nyt epäilemättäkin selvää, että kaikki luonnonmullistukset on meistä ihmisistä johtuvia.

Meitä on nyt ravisteltu, kuitenkin aika hellästi, "riveleistä kiinni pitäen" siihen verrattuna, mitä se pahimmillaan voisi olla. Mutta kuullaanko me ihmiset kuitenkaan kaikelta jylinältä, mitä luonto yrittää meille kertoa?!

Metsässä on jo selvästi syystohinaa

Muurahaiset ahersivat ja tuntuivat olevan valmiina hätistelemään suu auki ihmettelevää kulkijaa ja pitämään tätä jatkuvasti etenevässä liikkeessä tai muuten päästäisivät "kirpaisevat nilkoille". Melkoisen voimakkaat ureat niillä: ihan älähdin ääneen, kun tunsin sen kirpaisun. Tulipa omiinkin jalkoihin sitten vipinää.

Tämänpäiväinen metsälenkkini, meni samaa polkua, jossa joku aika taaksepäin kohtasin kyyn ja vaikka tiedän olevan epätodennäköistä, että tapaisin sen uudestaan samassa paikassa, alkoi jalat vaistomaisesti lyömään maata normaalia raskaammin.

Sieniä tuntui kasvavan jo kohinalla, monissa erilaisissa kokoonpanoissa.

Sienet saattoivat kasvaa suoraan muurahaispesästä, palkiten vuokranantajaansa jollain sopivalla tavalla.

Jotkut kasvoivat kylki kyljessä, ujosti vähän piilossa ja toiset seisoivat ryhdikkäinä yksin, nauttien selvästi valosta, joka toi esiin komean lakin.

Kukat ja sienet on niin helppoja kuvattavia, kun pysyvät paikoillaan ja asennossa, vaikka tekisin kuinka monta ottoa tai muuttelisin kesken kaiken kuvakulmaa. Nyt paljastuikin todellinen syy kuvauskohteideni valikoitumiseen... ne on yleensä aina jotain, joilla on juuret, jotka ovat hidasliikkeisiä, elottomia tai jotka osuvat linssini alle vahingossa.

Joku yksinäinen itikka koitti herkutella kustannuksellani, mutta sille tein selväksi etten kuulunut sen menu-listalle.

Seuraavaksi joku isompi parvi rastaita lehahteli pääni yli, puissa ja pusikoissa. Jotain niillä näytti selvästi olevan mielessään kun siirtyivät kuin vaivihkaa kahden-kolmen parvissa, paikasta toiseen. Ihan kuin joku väijytys...päätin napsauttaa ihmetyksestä auki jääneen suuni kiinni, kääntää kasvot alaspäin ja jatkaa taas matkaa. En tosiaankaan halunnut jäädä tulilinjalle, sellaisessa laumassa kun varmasti jollain on aina vatsavaivoja! Sitäpaitsi huomasin niiden juuri ruokailevan mustikoilla... tykkään mielummin tuoreista mustikoista.

Joku orava oli erehtynyt keräilemään raakoja käpyjä, joita se oli sitten ilmeisesti maistettuaan raaoiksi, nakannut polulle turhautuneena. Eihän raakoja kannata syödä?! Tulee pian vatsanpuruja pieneen karvaiseen mahaan...hilpeä ajatus...tai sitten ei...eipä taaskaan tehnyt mieli kuikuilla ylöspäin.

Yksikin sieni köllötti maan pinnalla kyljellään, kuin entisajan renki päiväunillaan pellon pientareella, lakki kallellaan silmien päällä ja heinä suussa.

Kotimatkalla marssin suhteellisen rivakasti, lukuisten muurahaispesien takia vilkkaalla polulla, mutta pysähdyin juuri ajoissa kuin seinään...

Mikäs muukaan siinä ilmassa killuu kuin hämähäkki seitissään!

...Oli karvajalka viritellyt ansansa suoraan polun yli ja istui tyytyväisenä itse siinä keskellä, saalistaan odotellen.

Melkein saatoin nähdä sen istuvan kädet rennosti niskan takana, jalat pitkiksi ojennettuina seuraavalle seitin säikeelle, seuraavat jalat ristissä ja niitä viimeisiä rennosti vaan heilutellen (oliko siinä jo kahdeksan raajaa?). Tämänkään ruokalistalle en mahtuisi, saati sitten haluaisikaan.

Olipa "vaarallinen" metsälenkki !

Aamulenkki ja lentäjät

Oli tuulinen, mutta aurinkoinen aamu...


Lämmintä kesää odottaa aina kovasti, tottakai. Sitä on niin onnellinen siitä, että saa kokea vaihtelevat säätilat, talven ja kesän. En varmaan jaksaisikaan sen enempää ainaista paahdetta, kuin jatkuvaa kylmääkään.

On mielestäni rikkaus kokea luonnon kiertokulku, aina horrostilaan vaipumisesta, luonnon taas heräämiseen eloon ja uuteen, uljaaseen kukoistukseensa.

Olen nauttinut saadessani seurata luonnon värien vaihtumista kirkkaammiksi ja vehreämmiksi sekä lämpötilojen vaihtumisen lämpimimmiksi, sekä toisaalta myös välillä sen luonnon valmistautumisen jälleen talvihorrokseensa.

Lämpimämmmät ilmat vaan vähentävät tarvetta pakkautua niin moneen vaatekerrokseen: lähteminen on siksi aina helpompaa ja vaivattomampaa.


Olin kuitenkin jo unohtanut, että kesän "lentävät riesatkin", heräävät lämpimillä säillä piiloistaan.

  • Itikat pörrää ympärillä, kuin fanilauma ja odottavat pienintäkin seisahtumista, että saavat verenimupillinsä osumaan johonkin mehevään kohtaan, ruokaillakseen tarjoamassani "seisovassa pöydässä".

  • Paarmat ampaisevat kannoille hampaat irvessä, valmiina puraisemaan palasen, eivätkä ole moksiskaan edes voimakkaista tuulista tai auringonpaahteesta, kuten itikat. Sitä en ymmärrä, miten onnistuvat puraisemaan vaatteen läpi ilman, että vaatteeseen tulee reikääkään?!

  • Ampiaiset tutkivat uusia pesäpaikkoja ja etsivät helppoa raaka-ainetta hunajan tekoon, piikki valmiina puolustamaan haltijaansa, eivätkä edes arastele käyttää asettaan.

  • lentävien lisäksi Muurahaiset ovat myös paahteisena päivänä ärhäköitä puolustamaan pesäänsä ja tarraavat lenkkariin kiinni jopa vauhdissa, senkin olen kokenut.

  • Kärpäset ärsyttävät kutittavine jalkoinensa, kipitellen iholla ja härnäten, varsinkin aamulla jos yrität nukkua pidempään. Ihan kuin ne nauttisivat kissa ja hiiri leikistä, kun niitä huitoo pois. Omituiset leikit noilla "verkkosilmäisillä katossa kävelijöillä". Ja ärsyttävää on myös se, etten tiedä syytä siihen, että tykkäävät lentää kolmion muotoista lentorataansa usein juuri kattolampun alla?!

  • Vielä ei taida olla kovasti hirvikärpäsiä, mutta huh, kun nekin ovat iljettäviä!

  • Pienet ja kiukkuiset mäkäräiset, eivät onneksi ole ihan niin yleisiä täällä etelässä, vaan onpa niin pienissä otuksissakin kovasti kiukkua sisällään, kun osut niiden apajille!

Noin, nyt on siivekkäät kesäkiusaajat luetteloitu pois kesän riennoista, eikä niihin tarvitse ehkä enää palata...elleivät sitten keksi jotain uusia jekkuja !


Puusta on moneksi

Puu-tuntuma, puu-tuma, puu-ma, saa-puu, kai-puu, anna-puu... no siis onhan noita ja siirrytäämpäs kuviin...

Taisin vähän innostua liikaa...

Puu on kaunista käsittelemättömänä ja käsiteltynäkin, jos puun luonnetta ei vaan ole peitetty liikaa. Luonnonkaunis, luonnollinen ja luomu, niissä on vaan sellainen pehmeän positiivinen sointi. Liika käsittely, pelkästään ulkonäön vuoksi on usein ihan turhaa.

Tuuli niminen ystäväni

Tuuli tuntuu olevan ystävä, ainakin se käyttäytyy ystävän lailla. Tuuli siivoaa pölyt ja ja ravistelee seitit pois poluilta, saa itikat pysymään piiloissansa  ja ravistelee enimmät vedet puista ja puskista, että satunnaisen kulkijan on hyvä vierailla metsässä.

Tuuli sekoittaa hajut ja äänet niin, että kulkija saattaa päästä vähän lähemmäs metsäneläintenkin arkea. Tosin käärmeen, karhun ja hirven arkeen en välttämättä välittäisi tutustua... ihan vaan siksi, että tuskin tekevät minua kiinnostavia arkijuttuja (jos voisin, vinkkaisin sinulle merkitsevästi silmää tässä kohtaa), mutta muita (autoa pienempiä) otuksia olisi ihan kiva vaikka hetki seuratakin.

Oravat, linnut ja jänikset on jo moneen kertaan nähty, mutta aina niiden näkeminen saa vain edelleen sydämen vähän sykähtämään, onhan ne sentään villejä luontokappaleita.


Saappaille sopiva sadepäivä


Varjojen maailma

kauhua vai kauneutta?

Varjo yhdistetään usein kielteisiin ja pelottaviinkin asioihin, mutta parhaimmillaan se voi tuoda helpotusta porottavaan helteeseen, mahdollisuuden piiloutua tai varjo voi kerrata mahdollisesti kauniita muotoja ja ääriviivoja.

Joukossa on voimaa

...ja toistolla on tehoa, niinkuin jossain mainoksessa joskus sanottiin.

Vanhan viehätys

Se, mitä kaikkea on ehtinyt tapahtua, miten paljon kokemuksia ja elämyksiä on läpikäyty. Se ettei tarvitse olla täydellinen ja pienet rosotkin alkaa muuttua kauniiksi. Se että eletty elämä näkyy ja saakin näkyä, ei tarvitse enää toimia ihan niin täysillä ja on siltikin merkityksellinen, juuri haurastuneena kaunis.

Vesi

pieni sana, niin suuri merkitys

Pieni hetki metsän elämää ja mielikuvitusta

On helppoa blogata metsän elämästä, kun aiheet tuodaan ihan suoraan näkökenttääni. Ei tarvitse juuri suunnitella, kun metsä näyttää jokaisella kerralla eri puolen itsestään... ja mielikuvitus tekee loput.

Muurahaisen perspektiivi

Paljon olisi opittavaa muurahaisilta, ainakin ahkeruus ja yhteistyö. Kaikilla on oma paikkansa isossa yhdyskunnassa ja kaikkien osuutta pidetään arvossa. Ovatpa myös ärhäköitä puolustautumaan isompiaan vastaan, tästä olen saanut monet kerrat tuta itsekin.

Jostain olen kuullut myös, että jos muurahainen joutuu törmäyskurssille vaikkapa "ison kengän kanssa", muut yhdyskunnan jäsenet suorastaan rientävät auttamaan ahdinkoon joutunutta ja loukkaantunutta, kyselemättä tai miettimättä.

Luonnossa on kaikenlaista symboliikkaa

Katseen vangitsemiseen riittää usein pinnalliset asiat,

sydämen valtaamiseen tarvitaan kaikkea ihan muuta. 

Mikä saa sinun sydämesi lämpenemään?

- Uusi salsamekko ja valokeila?

- vai kun näet isomman taluttavan tai auttavan pienempäänsä?

- Vai kenties kukkavanan alimmaiset kaksi kukannuppua, jotka näyttävät pieniltä kilpikonnan poikasilta, jotka ovat loikkaamassa iloisesti mereen, kiljaistessaan samalla: "täältä tullaan elämä, jihuuuuu!"?

Luontohuumoriako?

Mököttääkö kielot? Siltä ainakin näyttäisi.

Samankaltaisuus yhdistää: Hauska koppis, hauskassa kukassa. Ihan kuin olisi juhlat menossa, koppis  kunniavieraana.

Oksatonkin voi koristautua. Ei tarvita pitkää vartta eikä selfie-keppejä, komealta näyttämiseen.

Korkealla voi olla mahtavat näkymät, mutta sielläkin tuulee. On mukavaa kun on joku jakamassa hyvät ja tukemassa tuulisempina päivinä.

Kun levittää kätensä ja sylinsä, on isompi mahdollisuus osua lämmittävään auringonvaloonkin.

Joskus tarvitaan selviä askelmerkkejä, että osaa jatkaa eteenpäin, toisinaan taas on hyvä kulkea ihan omia polkujaan, vaikka vähän polun vieressäkin, pehmeällä sammalella.


Kuvaamani palokärki katosi kuvasta...No, polkukin on kyllä kaunis
Kuvaamani palokärki katosi kuvasta...No, polkukin on kyllä kaunis

Kaikelle vastaantulevalle on syynsä. Aina sitä tarkoitusta ei ymmärrä, huomaa tai ei voi hyväksyä, mutta jälkeenpäin usein huomaa, miten kaiken kuului mennä juuri niin kuin se meni ja kaikki järjestyy lopulta kyllä ihan oikein.

Kukkaloistosta katalogi

Eihän näitäkään ihania voi sivuuttaa, kun niitä tulee vastaan...

Luontokuvaaminen saa minut kaivamaan tietoa kuvauskohteideni nimistä...latinankielisiä nimiä en siltikään aio opetella, suomenkielisissäkin on ihan tarpeeksi.

Särkynyt sydän on aivan nimensä veroinen.

Keto-orvokki
Keto-orvokki

Keto-orvokkien parvi, on kuin keijukaisryhmä, jotka aurinkoisella seinustalla kääntävät "kasvonsa" kohti auringonvaloa.

Tuhatkauno, pieni ja aurinkoinen "minipäivänkakkara".

Voikukka
Voikukka

Voikukan narrinkaulukset tulevat näkyviin vasta, kun kukan paras loisto on lopettanut häikäisemästä ja viemästä kaikkea huomiota.

Alaskankleitonia
Alaskankleitonia

Alaskankleitonia ei taida olla koskaan kovin yksinäinen.

Kirsikka
Kirsikka

Kirsikan kukat lumoavat kenet tahansa.

Heinätähtimö
Heinätähtimö

Heinätähtimöllä on veikeät pisamat.

Unikko
Unikko

Unikko on uneliaana nuokkuva karvapallo, kunnes kukkii komean punaisena, eikä enää yhtään uneliaasti.

Lemmikki
Lemmikki

Lemmikki on lempeän suloinen ja hyväntuulinen.

Tädyke
Tädyke

Tädyke tekee minimaalisen pienet, mutta sitäkin kauniimmat kukkaset, joiden heteet näyttävät kuin käsiltä avattuna vastaanottamaan koko sylin täydeltä auringon valoa...kuka ei siitä maailmaa halaavasta positiivisuudesta tykkäisi!

Luumunkukka ja varsinkin sen kukan takana olevat "terälehtitassut" on jotenkin hellyttävät, ihan kuin jonkun eksoottisen lehtisammakon räpylä (googlettamalla: lehtisammakko, voit nähdä yhteyden).

Suosittuna oleminen ei ole aina niin suloista

Tältäkö tuntuu julkkiksista?

Aamun aikainen lenkkini oli muistutus siitä, kuinka luonnossa mennään luonnon ehdoilla.

Normaalisti olen saanut kaikessa rauhassa tutkailla ja kuvata näkemiäni juttuja, nyt ei voinut paikallaan pysyä edes kamerasovelluksen aukeamista odotellessa, vaan kuvauskin oli tehtävä vähän niinkuin vauhdissa.

Olin itse ajatellut rauhallista linnunlaululenkkiä, mutta minulle tarjottiin nopeatempoisempaa itikan-ininä-lenkkiä. Itikat oli nälkäisiä ja minä taisin näyttää tosi herkulliselle, kun piirittivät minut välittömästi seisahduttuani kuvaamaan.

Saatoin olla melkoinen näky kosteassa metsässä, kun heiluin ja huidoin pääni ympärillä inisevää joukkiota.

Mustarastaskin taisi hämillään seurata "tanssiani", kun päästi minut yllättävän lähelle, ennenkuin pyrähti turvallisemman matkan päähän.



Aamulenkkini metsän siimeksessä, olikin tällä kertaa melkoisen nopeatahtinen ja viikonlopun metsänistutustalkoisiin muistuu mukaan jotain voimakkaantuoksuista!


Metsä kertoo minulle tarinoita

Usein kulkiessani metsässä, silmiini osuu kaikenlaista mielenkiintoista, joka pitää saada ikuistettua kuvaan. Kuvaamiseni perustuu siihen, etten koskaan asettele kuvauskohteita, vaan ne ovat aina luonnon itsensä muovaamia ja siksi ihan täydellisiä sellaisenaan. Monesti kuvauskohteeni saa jonkun inhimillisen muodon, kertoo kuin omaa pientä tarinaansa tai ruokkii mielikuvitustani ihan muuten vaan.

Mielenkiintoa silmissäni herättää erilaiset asiat:

Joskus se on MUOTO tai RAKENNE:

Toisinaan taas VÄRI:

Mielenkiintoni herättää myös RYTMI:

ja puhuttelevaa voi olla myös ASENTO:

Kauneutta voi olla joku RYHMÄ:

tai sitten joku yksittäinen YKSITYISKOHTA:

Joskus en oikein itsekään tiedä, mikä siinä kuvattavassa kohteessani puhuttelee... tiedän vain, että siinä on sitä jotain...minulle. 

Silmäni kiinnittyvät yhtälailla isoon kokonaisuuteen ja kuvakohteiden puhuttelevaan suhteeseen toisiinsa nähden, kuin myös johonkin ihan pienen pieneen, piskuiseen asiaan.

Minulta on kysytty: "miten voit edes nähdä noin pieniä juttuja?" ja minua on myös ihan lempeästi valaistu: "ettei kaikki välttämättä näe asioita kuvissani niin, kuin itse ne näen". Olen tässä ihan samaa mieltä.

Kaikki eivät tietenkään näe asioita samalla tavalla. Minun silmissäni joku voi olla kaunis tai puhutteleva, jonkun muun silmät voivat pitää puhuttelevana jotain ihan muuta asiaa. Näinhän se menee ja niin sen kuuluu ollakin.

Minä pidän kuvaamiani kohteita aarteina ja jos kuvaamani aarteet laskisi yhteen, tulisi minusta mielestäni monimiljonääri...olen sitä jo!

Reissuun lähtijää testaillaan

Lämmin hellepäivä yrittää ovelana hämätä reissuunlähtijää täällä mantereessa, kun saaristossa käy mereltä kuitenkin melkoisen paljon viileämpi tuuli, jota polkiessa (varsinkin vastatuuleen) saattaa vielä muutamaankin kertaan vähän sadatella. Vasta äsken tuli lunta ja nyt läkättää helle, kaikkeen on syytä varautua.

Omassa pihassakin kasvu, kesä ja uuden alku näkyy kaikkialla ja osa kukista on ihan pirskahtamaisillaan täyteen loistoonsa, ne ovat ihan sekuntia vajaa auenneita.

Kotiin palatessa minut otetaankin sitten varmaan kukkaloistolla vastaan!

Ja kuinka lähtijää kiusoitellaankaan: Juuri lähtöpäivän aattona, pihaan laittamaamme pönttöön muuttaa suloisen pikkuruinen ja siivekäs vuokralainen (ensimmäisemme), jonka "henkkareita" en löytänyt ensikatsomalla lintukirjastani. "Tiu" esittäytyi tämä pikkiriikkinen, valkovatsainen ja mustavalkopäinen pyrähtelijämme. Kun hetken maltoin odotella auringon lämmössä, lintukirja kainalossa ja kiikari silmillä (naapureiden hämmennykseksi),  saatoin tunnistaa vuokralaisemme kirjosieppo-pariskunnaksi.

Oravakin piipahti pihaamme...olisi Kurre-mokoma jo kipittänyt sisäänkin, ellei oltaisi sitä päättäväisesti kielletty niin tekemästä. Useampi kimalainenkin on tuntunut tykkäävän sisustuksestamme. Kun ovat uteliaina käyneet käännähtämässä, niillekin on ollut tarpeen olla tyly ja näyttää ovea.

Mietin jo, pitäisikö terassimme ovenpieleen kiinnittää pikkuriikkisiä oravan- ja kimalaisenkielisiä opasteita ulos, meillä kun tarjoilut "villeimmille", löytyvät sieltä?!

Kevät ja kesä arpoo vielä roolejaan


Pilvinen päivä.

Aamusta joku pilvi laskeutui maahan kosteana tihkuna. On ihmeellistä että yksi pieni pilvi, voi painaa jopa 4000kg! (katsoin mielenkiintoisen dokumentin tästä) ...tuolla ne ajelehtii päämme päällä niin kevyen ja viattoman näköisinä, ilman mitään moottoreita?!

Sade tekeekin sitten hyvää luonnolle, joka odottelee vielä sitä viimeistä sykäystä kohti kesää.

Repoveden reissullani, ensimmäinen näkemäni kevään pääskynen ilmoittikin jo kesän olevan ihan tässä... Mutta onkohan kesä jäänyt kiinni suustaan kevään kanssa?

Tuntuvat arpovan vielä, kumpi estradille astuisi. Kyllä se olisi jo kesän monologin vuoro, sitä nimittäin odotellaan jo....


Luontokohtaaminen: Haukka

On mielenkiintoita todeta, kuinka luonnossa liikkuessa jokaisella kerralla minulle kuin tarjotaan uusi "palapelin pala metsänelämästä". Elämykset tulevat juuri sopivan pieninä annoksina tai yksittäisinä tapahtumina, että kykenisin sisäistämään niiden elämyksellisyyden ja arvon.

Tällä kertaa "eteeni lennätettiin" haukka, joka oli rakentanut komean risupesän korkealle puun latvaan. Haukka lehahti lentoon hätääntyneesti huutaen, varoittaakseen poikasia pesässä olemaan liikkumatta ja ääneti, kun satuin pesän näköpiiriin. Tunnistin sen lennosta, huudostaan sekä uljaasta haukan päänmuodostaan (kotona varmistin vielä tarkemmin varpushaukaksi). Taisinpa löytää haukan sulankin, kun oli siinä pesäpuun välittömässä läheisyydessä.

Seisahduin seuraamaan haukan regointia minuun.

Haukka kaarsi laajassa kaaressa ympärilläni, huutaen varoituksiaan poikasilleen, ehkä vähän minullekin lähestymästä pesää yhtään enempää. Se lennähti pesästä kauempana olevan puun latvaan, tarkkailuasemiin.

Tarkkailtiin siinä toisiamme tovi, se oli kuin strategiapeliä, oli minun vuoroni tehdä siirto...

Maassa näkyi todisteita edellisestä ateriasta: päivän ruokalistalla oli ollut joku tunnistamaton siivekäs, joka oli "kuorittu kääreistään" siinä pesän lähettyvillä.

Seurasin haukkaa katseellani ja kun en tehnyt omaa "siirtoani", päätti se tehdä "tuplasiirron"...

Haukka lehahti taas kaaressa kauemmaksi, muutaman huutonsa säestyksellä ...minua selvästi johdateltiin pois pesäpuun lähettyviltä.

Mitäpä ei äidit teksikään jälkikasvunsa suojelemiseksi.

Koska itsekin äitinä tiedän sen ahdistuksen, jonka omien lasten vaaranuhka aiheuttaa, "osallistuin taas peliin" ja siirryin hieman kauemmaksi, silti näköyhteyden päähän ja seurasin sen reagointia.

Haukka teki muutaman kerran kaarroksen ympärilläni, kuin arvioidakseen minun uhkani sille ja sen poikasille. Kun olin tarpeeksi kaukana, palasi se viimein pesälle, silti haukankatse tiukasti minussa. Päätin antaa perheelle sen kaipaaman rauhan ja lähdin jatkamaan matkaa. Ilmassa oikein väreili helpotus, vaaranuhan väistyessä ja varoitushuudot lakkasivat kuulumasta. Haukka voitti pelimme...niin minäkin.

Hieman ehdin ihmetelläkin kyseisen metsänosan hiljaisuutta pikkulinnuista, yleensä siellä kun kuuli melkoisen konsertin aikaisemmin. Uusi kauhua aiheuttava "naapuri" olikin karkottanut muut asukkaat karkeudellaan ja vallannut alueen itselleen.

Näin toimii luonnon nokkimisjärjestys, luontohierarkia.


Ryskeen kuuleminen metsässä ei aina tarkoita suurta metsäneläintä


Löydän aina jotain uutta ihasteltavaa, vaikka kulkisin samojakin polkuja aina uudelleen ...ja paikkoja, jossa rämpiä risukoissa, pusikoissa, kosteikoissa tai pöpeliköissä.

Yleensä minä olen se metsissä ryskävä metsänpeikko, jota monet voivat äänen perusteella luulla hirveksi, kun pusken läpi pusikoiden ja risukoiden. Ne ihan parhaat "aarteet" kun löytää nimittäin sieltä, missä ei tuhannet kengänpohjat ja kaikenlaiset kulkupelit, ole kuluttaneet maastoa mennessään.

Tunnen jotenkin luontevammaksikin seurata eläinten polkuja, vaikka ne usein katoavatkin äkkiarvaamatta, kuin ne olisivat lehahtaneet lentoon kesken kaiken? Kavioeläimet kun ei tietääkseni lennä ja siivekkäiden ei tarvitse polkuja tehdäkään, nerokkaan kulkutapansa takia.

Vieraassa metsässä eläinpolkujen seuraaminen voi johtaa jopa eksymiseen, tai vähintäänkin itsesi löytämiseen jostain kulkemiseen kelvottomasta paikasta (nimimerkillä "kokemusta on") ja siksi teenkin niin vain tutussa metsässä ...jos ei satu olemaan karttaa ja kompassia mukana.


Sunnuntaikylässä

Metsässä

Suunnittelemani sadekävely muuttui räntäkävelyksi...sitten taas sadekävelyksi.
Kun sade loppui kokonaan, alkoi metsä ilkikuriseen tapaansa kiusoitella ja houkutteli jatkamaan polkua aina syvemmälle. En tainnut kastua kai vielä tarpeeksi, kun jossain vaiheessa huomasin polun kapenevat entisestään ja puiden oksat sipaisivat minua lempeästi ohi mennessäni, pyyhkien märät havukätensä takkiini.

Vaelsin kutsuttuna vieraana, kauniin kosteassa metsässä, kylässä.
Tunsin olevani tervetullut ja metsä esitteli kauniita huoneitaan, pitäen kaikkia oviansa raollaan, kuin kehotuksena astua aina seuraavaan huoneeseen.
Lopulta minä kuitenkin, kohteliaana vieraana, kiitin vieraanvaraisuudesta ja käännyin kotipolulleni. Kyläilisin kyllä taas piakkoin, ihastuttavassa kodikkuudessaan.

Nyt odotan innolla jo kesää, kun metsä avaa aurinkoisen lämpimät terassinsa kallioille, kuivaa kivensä ja kantonsa istumapaikoiksi, sekä maalaa seinänsä kirkkaammilla väreillä, kulkijan iloksi ja viihtymiseksi.

Luontokohtaaminen...ssssssss

jonka opetus oli paikallaan ja ajankohtainenkin

Olen tähän asti ollut melkoisen huoleton metsäkulkija, ehkäpä liiankin, koska eteeni nähtiin tarpeelliseksi, tuoda minua "ruususen unistani" herättelevä luontokohtaaminen.

Metsälenkillä, vauhtini oli tutulla (tuhanteen kertaan menemälläni) polulla vähän reippaampi, päästäkseni haluamaani paikkaan metsässä ja samoillakseni siellä sitten verkkaisempaan tahtiin. Tapanani on kuvailla matkan varrella silmiin sattuvia asioita, niin tälläkin kertaa.

Kun vihdoin sain kännykkäni taas toimimaan ja haluamani kuvankin otettua, päätin jatkaa matkaa. Onneksi silmiin osui vähän matkan päässä hiekkaisella polulla, auringossa lämmittelevä kyy. Sekin huomasi minut, teki pienen uhkaavan pään liikkeen minua kohti ja mateli nopeasti kanervikkoon.

Jos taivas ei olisi ollut niin kuvauksellinen...

jos kännykkäni ei olisi pimennyt yllättäen...

jos olisin jatkanut matkaa niin reippaasti kuin alunperin...

...olisin ehtinyt kyyn kanssa kosketusetäisyydelle! Puistattava ajatus!

Säikähdin kohtaamista sen verran, että olin hetken aikaa ihan säikky ja hypähtelin säikähtäen omaa varjoanikin tai kun kuului pienempikin kahahdus, vaikka se olisi kuulunut itse tallaamani kepin liikahduksesta.

Ihastelin mäntyjen takaa piirtyvää kaunista sinivalkoista taivasta ja halusin ikuistaa sen juuri siinä paikassa (otollinen kuvakulma). Yllättäin kännykkäni olikin mennyt pimeäksi, vaikka ihan hetki sitten olin sillä vielä kuvannut ihan normaalisti ja akku oli ihan täysi?! Seisahduin näpräämään kännykkää, onneksi!

Jouduin käsittelemään säikähdykseni ja sen aiheuttaman pelästymisreaktion ihan siellä paikan päällä jatkaessani matkaa. Joutuisin nimittäin vielä palaamaan samaa reittiä takaisinkin. Rauhoittelin hengitystä ja mieltä. Olen tähän asti, huolettomasti luottanut siihen, että käärmeet väistävät minua ja jos metsässä on kovasti muurahaiskekoja, pitävät ne käärmeitä loitolla... (kyllä, silmäni ovat siniset).

Matkaa jatkaessa tuntui, että talitinttipariskunta oli päättänyt kiinnittää huomioni muualle: Ne suorastaan komensivat minua kovalla äänellään, ihan kuin houkutellakseen ja rohkaistakseen minua seuraamaan itseään, hypähtelivät oksalta toiselle edelläni. Todennäköisesti houkuttelivat minua lähinnä pois pesänsä lähettyviltä. Sen verran sain kuitenkin ajatuksia äskeisestä kohtaamisesta irti, että pelko muuttui varovaisuudeksi ja pystyin jatkamaan matkaani.

Kyy-opetus oli minulle paikallaan ja nyt osaan olla taas vähän varovaisempi.