Sisu
...ja sen kahdet kasvot

Joskus tulee hetki kun jokin pysäyttää kesken "hyvän vauhdin". Tulee loukkaantuminen, sairaus, kiire tai joku muu haastava tilanne, joka pakottaa pysähtymään. Sitä sisuuntuu ja vaistomaisesti alkaa puskea itseään väkisin entiseen suuntaan ja vauhtiin, "takaisin radalle"...sehän tuntui vasta äsken vielä ihan hyvältä. Mutta joku syy on siihen pysähdykseenkin... syiden miettiminen voi tuntua tukalalta tai kipeältä, mutta on tarpeellista tiedostaa itse, kun liika on liikaa...

Sinnikkyys, tarmokkuus, luja tahto ja peräänantamattomuus... niissä on vahvasti positiivinen sävy. Sanat kaikuvat positiivista pyrkimystä päästä tavoitteeseen, mutta joskus nekin voivat kääntyä kantajaansa vastaan.

Jos luja tahto muuttuu pakkomielteeksi, tarmokkuus suorittamiseksi, sinnikkyys neuroottiseksi pakkotoistoksi ja peräänantamattomuus eteenpäin vievän kehityksen esteeksi, ei niissä yhtäkkiä olekaan enää mitään sankarillisen positiivista.

Muistojen vaaliminen tai vaikkapa tulevaisuudesta haaveilu, ovat molemmat myönteisiä ja tärkeitä asioita; äärimmäisyyteen vietynä, nekin voivat vahingoittaa.

Eläminen kaukana tulevaisuudessa, tavoitellen kaukana häämöttävää päämäärää, voi jättää matkan varrella olevat avoimet ovet ja niiden tarjoamat mahdollisuudet huomaamatta.

Se, että ummistaa silmänsä kaikilta mahdollisuuksilta ympärillään siinä pelossa, että tulevaisuuden haaveitten toteutuminen voisi siksi estyä...voikin olla juuri se haaveiden toteutumisen este. Elämä jää silloin kokonaan elämättä, junnaa paikallaan, eikä etenekään enää mihinkään.

Toisaalta ei ole myöskään hyvä jäädä elämään pelkkiin muistoihin, niiden haalenemisen pelossa. Muistot ovat "sisäiseen kovalevyymme ajettuja asioita", jotka käynnistyvät kyllä itsestään aika ajoin, aistimuistimme herkällä avustuksella.

Joskus muiston herättämiseen ei tarvita kuin pelkkä haju, maku, väri tai tunnelma. Aina ei itse edes tiedosta, mistä alitajunta muiston kaivaa esille, niin vain tapahtuu.

Kukaan ei ole täydellinen ja jokainen kompuroi joskus, se on luonnollista.


Joskus kaaduttuaan riittää, että karistelee vain hiekat kämmenistä ja jatkaa matkaa.

Toisinaan voi tarvita pientä puhallusta, joka lievittää kaatumisesta kirvelevää naarmua ja laastaria siihen päälle suojaamaan.

Joskus taas kaatuminen satuttaa enemmänkin ja silloin on hyvä tarttua käteen, joka ojennetaan avuksi.

Aina tarvitaan kuitenkin ripaus lempeyttä itseä kohtaan, vallitsevien olosuhteiden hyväksyntää ja kykyä nähdä ja arvostaa sitä kaikkea hyvää, joka meitä jo ympäröi.

On hyvä olla vahvasti läsnä tässä hetkessä ja avoimin sydämin ottaa vastaan eteen tulevat tilanteet...ne haasteetkin.

Ajan myötä huomaa, että asiat järjestyvät aina lopulta.