Ristiriitojen hämmentämä elämä
ja peilin paikka

Jos minua kohdeltaisiin samoin kuin itse kohtelen toisia, olisinko tyytyväinen? Ilostuisinko? Siinäpä onkin tuumaamista... Paljastuu se peilin paikka.

Seurailen joskus ihaillen osallistuvia ja aktiivisia ihmisiä. Kuinka jouhevasti he juttelevat niitä näitä, osaavat kysyä juuri oikeat kysymykset ja vastaavat kysymyksiinkin juuri oikeilla sanoilla. Ihailen myös helposti lähestyttäviä, nöyriä ihmisiä, jotka tekevät asiat luontevan vaivattomasti, valittamatta turhia ja tekemättä tekemisistään sen suurempaa numeroa. Arjen sankareita ja sankarittaria.

Minullekin tulee hetkiä jolloin tunnen palasten loksahtelevan itsestään paikoillensa ja kaikki on kovin helppoa. Helpot hetket saavat unohtamaan ne kaikki levällään tai hukassa olleet palikat, joita vasta hetki sitten keräilin hämilläni kasaan.

Haavoja ja laastareita

Aistin herkästi asioita ja tunnelmia, joita ei silmällä aina välttämättä näe. Toisaalta en aina näe edes sitä, mikä on ihan nenäni edessä, ellen sitten törmää siihen.

Sanon pirteästi "ei sattunut ollenkaan", samalla kun mielessäni käy kaihoisasti muisto, kuinka lapsena äiti lohdutti ja paijasi kun sattui. Empatia-laastari kun auttoi aina parhaiten.

Tokaisen myös kevyen helposti: "kyllä minä pärjään" ja saatan kuitenkin kaivata apua. Vastaan "kyllä minä voin sen hoitaa" vaikka saattaa olla, että kaipaisinkin ennemmin yhdessä tekemistä.

Höpöttelen pitkästi tarinaa jostain ja vuolaana soljuvien sanojen seassa voi olla piilossa jokin merkittävä asia, jonka haluaisin sanoa, mutten sellaisenaan uskalla.

Hiljaisuus ei toisaalta ole minulle uhka tai epämukavaa, se kun jättää miellyttävää tilaa käsitellä kuulemaansa tai näkemäänsä mielessään. Salliva ja lempeä hiljaisuus voi joskus olla parempi, kuin tyhjää tapailevat sanat.

Joskus olen nauranut jälkeenpäin ääneen jotain omaa kommellustani, vaikka itse kommelluksen aikana on saattanut itku olla lähempänä. Asiat hoituvat aina lopulta, silloin hätä ja ahdinko muuttuu helpotukseksi. Suojaava, turvallinen välimatka tapahtuneeseen saa katseen avartumaan ja tunne epätoivosta viilenee...epäonnistuminen muuttuu opetukseksi.

Muistan asioita, jotka luulin unohtaneeni ja unohdan asioita, joita kuvittelin aina, etten voisi koskaan unohtaa. Unohtaminen toimii ylivuotosuojana, suojelee kuormittumiselta ja auttaa ehkä pääsemään taas eteenpäin. Mitään tärkeää tai merkittävää en lopullisesti kuitenkaan unohda.


Arvostan yksinkertaisia asioita, joissa raha ei vaihda omistajaa. Vaan osaanko itse vastaanottaa kohteliaisuuksia tai palveluksia niin, etten nollaa pyyteettömän antajan arvokasta lahjaa, tarjoamalla heti vastinetta?

On varmasti palkitsevinta saada kokea se ilo, jota avun tarjoaminen tuo, niin antajalleen kuin saajalleenkin. 

Ontuva, erehtyvä, hämmentävä tämä elämä.