Puhutteleva sähkömuuntaja
Voiko hullumpaa enää ollakkaan?

Vanha sähkömuuntaja (tai oikeastaan se näytti ihan tornilta), hiekkateiden risteyksessä keskellä peltomaisemaa.

Se oli uhmannut kaikenlaisia säitä ja sen ympärillä oli jo ehtinyt tapahtua selvästi kaikenlaista. Se oli yhä virallisen näköinen, ehkä vielä jopa käyttökelpoinenkin, mutta selvästi jo nykyteknologian jalkoihin jäänyt ja vähintään jo kunnostuksen tarpeessa.

Kolhiintunut vanha muuntaja tönötti maisemassa, kulmastaan jo kuluneena sekä vähän rappauksiltaan rapistuneenakin, mutta edelleen ryhdikkäänä ja juuri patinoitumisestaan johtuen, sen toisenkin katseen arvoisena. Se oli omalla tavallaan jotenkin tosi kiehtova. Myöhemmin totesin, etten suinkaan ollut ainoa vanhan muuntajan lumoon langennut kuvailija.

Mietin mikä ihme siinä jo muinaisjäänteeksi muuttuneessa muuntajassa viehätti? Jotain symbolista merkitystä sillä selvästi oli omiin kokemuksiini peilaten, ehkä jopa jotain seuraavanlaista:

Kuten tuo muuntaja, tunnen itsekin olevani vähän rapistunut ja rispaantunut, vähän ehkä jo vastuullisimman "äidin-virkani" täyttäneenä ja parhaani siinä jo tehneenä.

On selvästi jo nähtävissä että tarpeellisuuteni tässä vastuullisessa elämäntehtävässäni, alkaa kääntyä vierestä seuraajaksi ja turvaverkon kulmasta kiinni pitelijäksi. Tätä en sano valittaakseni, ennemminkin todetakseni ilmiselvän asian. Asiat kun vaan menevät eteenpäin ja olen pikkuhiljaa muuttunut keskeisestä tekijästä, maisemaan kuuluvaksi rekvisiitaksi. Eikä siinä olekaan mitään vikaa, niinhän asioiden kuuluukin ajastaan mennä.

Konkreettiset sähkölangat ovat muuttuneet välillämme näkymättömiksi sähköaalloiksi ja voin aina jatkaa olemistani virstanpylväänä, tuulensuojana, kiintopisteenä, helpottavan varjon antajana läkättävässä helteessä tai vaikkapa maamerkkinä reitiltä eksyneelle. 

Voin pysyä paikallani tässä kiireisessä maailmassa ja lapseni tietävät aina ilman navigaattoreitakin, mistä minut löytää kun tarvitsevat minua.