Minä, täydellisen epätäydellinen ihminen
kompuroin

Minussa on jo kaikki valmiina

Minulta on nyt useasti kysytty, kuinka olen (jo ulospäin selvästi näkyvän) hoikistumisen onnistunut toteuttamaan ja olen miettinyt samaa asiaa itsekin...miten pystyin tähän juuri nyt? ...Kaikkien niiden lukuisten "epäonnistumisteni" jälkeen?

Osaltaan koen, että olen saanut jokaisesta epäonnistumisen karikosta aina jotakin uutta oppia, joka on ollut hyödyksi, vaikka siinä kohtaa olen tuntenut olevani ihan luuseri ja heittäytynytkin taas kerran antautuen alamäkeen, joka on epäonnistumisista lopulta seurannut.

Luulenpa, että kun on tarpeeksi monta kertaa takonut päätään samaan seinään, tajuaa, että vähintään kannattaisi vaihtaa välillä vaikka sitä seinää, johon päätänsä takoo... 

Jotain (edes pientä) muutosta pitää tehdä, siinä kohtaa kun huomaa, ettei tämä homma toiminutkaan.

Liika kiirehtiminen, liian isot harppaukset ja ahneesti liikaa kerralla hamuaminen, kuormittaa ja stressaa, eikä sitä jaksa ihan loputtomiin. Liika puskeminen ja yrittäminen uuvuttaa, ei sellaista voi lopun elämäänsä noudattaa!

Kun hoksaa, että minulla on koko loppu elämä aikaa ja että mielummin yksi pieni muutos, jonka opettelen uudeksi rutiiniksi, kuin kerralla monta muuttujaa, jotka lopulta muuttavat hyvätkin yritykset epäonnistumiseksi.

Pieni muutos kerrallaan, uuden jutun opettelu rutiiniksi ja vasta sitten seuraava muutos ja askel taas eteenpäin. Välillä voi tulla niitä taka-askeleitakin. Siihen ei pidä jäädä lehmänä märehtimään, vaan mielummin sitten etanana vaan eteenpäin.

Mielikuvaharjoitteet. Iltaisin kun suljin silmäni unta odotellessa, kuvittelin itseni tavoitteessani ja  mitä kaikkea silloin tekisin, mitä kaikkea se minulle mahdollistaisi.

Luottamus itseeni ja siihen että minä kyllä pystyn siihen, saavutan kyllä tavoitteeni...meni siinä sitten kuukausia, vuosia tai koko loppu elämä...mutta siis että saavuttaisin kyllä tavoitteeni!

Aikaisemmin ulkoistin tekemiseni ja tekemättä jättämiseni siinä määrin muille, että tein päätökseni muiden tekemien valintojen mukaan. Nyt päätökseni kävelylenkistä ei ole riippuvainen muiden mukaan lähtemisestä. Valintani ruoasta ei perustu siihen, mitä muuta haluavat syödä, vaan tarvittaessa teen oman ruokani vaikka erikseen, jos muiden valinnat eivät edistä omaa tavoitettani.

Aloin ajatella, ettei minun tarvitse luopua kaikesta. Itseltään jonkun täysin kieltäminen, tekee siitä entistä houkuttelevamman. On parempi ajatella että sallii itselleen kaiken ...kunhan tekee sen harkiten ja pitää huolen, että kyse mieliteossa ei olisikin oikeasti nälästä tai janosta?! Säännöllisesti syöminen, kun ihan tunnetusti hillitsee nälästä tai janosta johtuvia mielitekoja.

En välttämättä edes tuntenut nälkää, mutta kun sitten päätin (ennen itselleni sallimaa herkkua) syödä vaikka ruisleivän, saatoin huomata sen maistuvan itselleni niin, että kyse taisikin olla lähinnä nälästä. Kun söin vatsan pohjalle jotain, hillitsi se herkutteluintoa, vaikka olisinkin vielä päätynyt nauttimaan herkuista sillä kertaa.

Suojaruoka. Ennenkuin lähdin juhliin tai tilanteisiin joissa tiesin houkutuksia tulevan eteen, söin aina jotain "alle", välttääkseni yltiöpäisen herkkujen hotkimisen houkutusten käydessä liian vastustamattomaksi. 

Mielikuvaharjoitteet ennen mahdollisia eteen tulevia tilanteita auttoivat. Kun eteen sitten tuli se houkutuksia notkuva herkkupöytä, valitsin herkuista yhden (kolmen sijaan), jonka sallin itselleni ilman turhaa itseni ruoskimista ja nautin siitä sitten hartaasti ja ajatuksella. On iso asia tehdä päätös edes sen yhdenkin ennen valitsemansa herkun ottamatta jättämisestä ja jokainen väliin jätetty houkutus, vahvisti seuraavaa onnistumista tuplasti.

Kun tuli tilanteita, joissa ei oikeasti tehnyt edes mieli mitään, tarjolla olevista herkuista huolimatta (niitäkin tilanteita voi olla!), jätin herkun ottamatta edes velvollisuudesta, välittämättä ympäristön paineista. Mielestäni ei ole mitään sellaista tilannetta, jolloin ei voisi päättää olla ottamatta, jos niin itse halusi! 

Se mitä omasta suustani alas menee, on vain ja ainoastaan oma päätökseni!

Kun sitten päätän herkutella....sen täytyy olla varmasti sen arvoista! En tyydy mihinkään eiliseen alelaarin pullaan, enkä kaiva sitä jo "nahkaantunutta" jäätelönpalaa pakastimen perältä. Saatan jopa maistattaa seuralaisellani hankittua herkkua ja pyytää hänen mielipidettään siitä, onko herkku oikeasti niin hyvää, että siihen kannattaa minun nyt tarttua? Jos vastaus on vähänkin epävarma, jätän herkuttelupäätöksen mielummin sinne, missä se on varmuudella nautinto!  Kun päätän nauttia herkusta, en pilaa sitä hetkeä moukaroimalla itseäni huonolla omalla tunnolla, en ennen, en nautiskelun aikana, enkä jälkeenkäänpäin! Kapish!

Houkutuksia tulee vastaan yllättävänkin useasti...jos jätän edes joka kolmannenkin kerran väliin, tekee se vuoden aikana jo melkoisen paljon vähemmän lanteille varastoituvaa rasvapalleroa.

Kirjaan asioita muistiin. Alkuun tein ruokapäiväkirjaa ja kirjasin ylös vain ruoat joita söin (kummasti hillitsee tekemään oikeita ratkaisuja, vaikka kirjauksen tekeekin vain itselleen?!). On valaisevaa jo pelkästään huomioida, millaisia valintoja ruokaillessa tulee usein tehtyä ja missä voisi olla pientä viilaamisen paikkaa.

Sitten aloin kirjata tunnetilojanikin ylös ruokailuun liittyen, ensin vain yhdellä sanalla (iloinen, surullinen, vihainen jne...). Seurasin muutoksia sekä syy-yhteyksiä valintoihini ja tapoihini tieyissä mielialoissa. Pikkuhiljaa kirjasin jo lisäksi jotain mielentilaani vaikuttavia tapahtumia päivältä ja miten se vaikutti tekemiini valintoihin ja nyt kirjoitan jo ihan päiväkirjaa. Ruokien kirjaukset ovat jääneet pois, mutta olen huomattavasti tietoisempi asioista, jotka voivat vaikuttaa tekemiini valintoihin ja kun olen tietoisempi niistä, voin myös hallita paremmin alitajuistakin käyttäytymistäni, suhteessa ruokaan, herkkuihin ja muihin tekemisiini.

Välillä voin palata muisteloissani taaksepäin ja seurata miten olen kehittynyt tai vain muistuttaa itseäni jo kokemistani karikoista ja niistä aikaisemmin selviämisestä.

Kun kirjoitan asioita "ulos itsestäni", se toimii ikäänkuin itseterapiana ja saatan useasti huomata itsessäni joitakin hulluja "kaavamaisia" virheitä, jotka lukiessani myöhemmin huomaan kuin ulkopuolisen silmin, ilman sitä tunnekuohua, joka kirjoittamisen aikana on ollut vaikuttamassa ajatuksiini. 

Joskus oikein naurattaa, miten on voinutkin kieriä niin itseäälissä tai dramatisoinut huomionkipeydessään asioita, ihan turhankin kanssa! Siinä oppii itsestään yhtä jos toistakin...

Välillä taas voi itselleen todeta, että "kylläpä olenkin viisas ja hoksaava nainen, kun tuollaista olen osannutkin päätellä !" ...päiväkirjassa on nimittäin helpompaa vähän kehuakin itseään!

Ja mikä mahtavinta, on ihan huikeaa, että omaa kehittymistä voi seurata lukemalla mietiskelyjään aikaisemmilta vuosilta...myös niitä ihan hölmöjäkin ajatuksia.

Monesti olen havainnut jälkeenpäin kirjoituksiani lukiessa, että minulla on kaikki se tieto, kaikki se taito ja kaikki se sisu, mitä oma kehittymiseni vaatii.

Olen ihan valmis ja hyvä...juuri näin sekä tällaisenani! 

Itseni hyväksyminen kaikkine vikoineni, on ollut yksi suurimmista eteenpäin vievistä ajatuksistani. Se että hyväksyn, etten ole täydellinen, enkä sellaiseksi koskaan tulekaan, eikä minun edes tarvitse!

En saavuta mitään, jos teen asioita vain miellyttääkseni muita. Kaikkia ei edes voi miellyttää, se on sula mahdottomuus!

Minun tulee tehdä asiota, jotka ovat itsellenikin tärkeitä ja jotka tuottavat hyvää oloa ja hyvää mieltä, sitä kautta voin tuottaa hyvää mieltä sitten myös muille.

Minun on siis opittava rakastamaan itseänikin

jotta voin hyväksyä sen muilta!

Luonto versus ihminen

ja elämän lankavyyhti

Olen melkoinen peikko pelaamaan vertauskuvilla ja seuraava teksti saattaa hiukan ehkä hämmentää, jos ajatukseni juoksu ei ole ennestään tuttua tai edes kovin sujuvaakaan. 

Koitapa siis kestää tai keksi jotain parempaa tekemistä siksi aikaa: leivo tai tee vaikka ajankohtaisesti lumityöt. 

Taisinpa juuri haastaa sinut... 

Siis:

Törmäsin tässä taannoin mielenkiintoisen inhimilliseen kohtaamiseen, joka teki minut myöhemmin mietteliääksi ja jossa kulminoitui hyvin luonto versus ihminen.

Tässä mainitsemassani kohtaamisessa tajusin rivien välistä, että olin jotenkin kummassa onnistunut kuvainnollisesti "hivuttautumaan johonkin korokkeelle, itse edes tajuamattani?!" ...Ja kaiken lisäksi, ymmärsin sen vasta siinä vaiheessa, kun tipahdin tömähtäen sieltä jo alas?! 

Onneksi en itse tiennyt siellä korkeammalla killuvani, olisi saattanut alkaa pian päätä huimata!

Ymmärsin kohtaamani lajikumppanini leikilliseen asuun puetusta sanailusta, aiheuttaneeni jonkunmoisen pettymyksen, kun minua verrattiin minusta saatuun mielikuvaan. Eikä varmaankaan ollut ensimmäinen ...tai se viimeinenkään kerta!

En tätä kohtaamistani sen enempää lähde availemaan, mutta olipa kuitenkin helpotus päästä sieltä liikojen odotusten korokkeelta alas! Korokkeet eivät ole niitä mieleisimpiä paikkojani, vaikka kuoroharrastuksessani sellaiselle silloin tällöin nousenkin.

Minulle kun on ihan turha sovitella kantoa korkeampaa paikkaa jalkojen alle, vesipisaroita tai lumikiteitä kimaltavampaa manttelia harteille tai auringonsäteitä voimakkaampaa valokeilaa ympärille. 

Olen mitä olen ja sallin muidenkin niin olla.

Olen siis ihan tavallinen polkuja tallaava kompurajalka: inhimillisen epätäydellinen ja vajavainen metsäpolkujen "pörröpää-peikko". 

Jos olen saanut jonkun jotain ihmeellistä sanoillani luulemaan, olen asettanut sanani jotenkin peikkomaisesti nurinkurin ja joudun tuottamaan takkukarvaisen pettymyksen.

Poistaakseni liian kimalluksen mahdollisista virheellisistä mielikuvistasi, voin hiukan karrikoiden kertoa että: Paikattujen housujeni takamuksessa on märkä läntti märällä sammalella istumisesta, nenän päässä nokea (ties mistä) ja tukkaanikin on takertunut jostain koivun oksakarahka ...ja kaikki se on minulle jopa kaunistukseksi.

Kohtaamisia elämän lankavyyhdillä

Kohtaamisiin liittyy aina monia yhtäaikaisesti muuttuvia (tiedostettuja tai tiedostamattomia) tekijöitä. Kaikkiin elämämme kohtaamisiin, vaikuttaa molemminpuolinen mielikuvien, mielialojen, kokemusten, pelkojen, toiveiden, olosuhteiden ja odotusten sekamelska, kuin lankavyyhtenä välissämme. Molemmilla oma langanpäänsä käsissään ja molemmat valmiina kerimään sitä yhteisten kokemusten lankakerään.

Lankojen pituus ja laatu eri ihmisten välillä vain vaihtelee: Lyhyestä langanpätkästä ei ehkä ole ihan niin paljon iloa, eikä siitä saa kovinkaan paljon aikaiseksi, mutta jos väri on iloinen, voi se silti jäädä mieleen ja ilostuttaa suurestikin. 

Värittömästä värkätty, jää lopputulokseltaan ehkä laimeaksi ja ohuesta langasta tehty ei paljoakaan lämmitä, silti molemmat voivat vaikuttaa koristeellisuudellaan ja toimia hyvin vaikkapa pienempänä yksityiskohtana, isompaan lopputulokseen pääsemiseksi.

Isommassa kokemusten lankavyyhdessä ja pidemmällä langalla, saa enemmän aikaiseksi, mutta eteen ehtii tulla väistämättä solmuja ja sotkujakin, joita selvitellessä ei repiminen ja reuhtominen auta. Yhteistyöllä ja samalla päämäärällä, saattaa lopputulos lopulta yllättää iloisesti ja synnyttää jotain tosi lämmintä ja kulutusta hyvin kestävää, ihan loppuelämän ajaksi.

On mahdotonta tietää kohtaamiensa ihmisten ajatukset, historia ja odotukset, kun omissakin on jo melkoinen sumppu käsiteltävää. Jos sitten yrittää liikaa ennakoida ja arvailla toisten aivoituksia ja reagointeja, voi pian käydä samoin, kuin jos tunkisi kulhollisen pullataikinaa pieneen piparimuottiin; ahdasta tulee, lopputulos paisuu yli ja rajatkin häviävät lopulta näkyvistä.

Meillä kaikilla on omanlaisemme tapa kehittää mielikuvia muista ihmisistä ja meistä jokaisen oma vastuu liittyy mielestäni siihen, että ymmärretään omien mielikuvien, kokemustemme, mieltymystemme, pettymystemme sekä odotustemmekin osuus asioissa.

Meillä on täysi oikeus olla omaa mieltämme asioista ja tehdäkin asiat omalla tavallamme, mutta joka kerta meillä on myös oma vastuumme olla (ainakaan tietoisesti) satuttamatta toisia.

Tätä tekstiä kirjoittaessani, eteeni tuli sattumalta kovasti minua puhutteleva lause, joka on suora lainaus Eeva Minkkisen tekstistä:

Vaikka tiedät toisen

toimivan omista

haavoistaan käsin, 

saat silti

vetää rajasi.

Sitten se ...Versus luonto

Kohtaaminen luonnon kanssa on aina varauksetonta, pyyteetöntä ja vailla liikoja odotuksia. Sen mitä näet, haistat, maistat, tunnet ja koet, on juuri yksinkertaisuuksissaan se mitä on tarjolla ja sitä mitä tulet saamaan.

Luonnossa ei tarvitse valoja sammutella, kanavia vaihdella tai tarjoilujakaan toivoa. Enpä ole koskaan nähnyt luonnossa myöskään jonotettavan istumapaikkoja, väistettävän oikealta tulevaa tai kyseltävän kulkulupiakaan.

Kun luonnossa sitten tapahtuu mullistus, siinäkään ei kysellä kenenkään mielipiteitä, lupia, vastuita eikä oikeuksia. Luonnossa asiat tapahtuu ja niihin sopeudutaan juuri siinä ja silloin, tässä ja nyt, kulloisenkin tilanteen vaatimalla tavalla ja vakavuudella.

Vain ihminen tarvitsee sääntöjä, rajoja, suunnitelmia, ennakointia ja ohjeistuksia, jotta pahemmilta törmäyksiltä vältyttäisiin. Siinä törmäillessämme toiveena on, että kaikki toimisimme lähimmäisiämme ja ympäristöä liikaa rasittamatta ja vahingoittamatta.

Luonto ei odota tai vaadi, ei oleta tai arvaile. Ainoat muuttujat luonnossa ovat sää, vuorokauden vaihtelut, maasto ja vuodenaika. 

Helppoa, yksinkertaista ja mutkatonta.

Miksihän se luonnossa oleminen 

onkaan niin stressitöntä ja rentouttavaa?!



(p.s. Jos nyt tässä kohtaa tulisin vierailulle, taitaisin kahlata pihallasi lumessa ja jäädä kahvillakin ilman pullaa?! * silmän isku * ...Jos et ymmärtänyt vihjettä, ei se mitään, voithan aina palata kertomukseni alkuun! * silmän isku *)


Haarniskassa huvipuistoon

Kun on halunnut olla "esimerkillinen oppilas", tehdä täsmälleen niin kuin säännöissä sanotaan, väistää tungoksessa toisia ettei vaan olisi kenenkään tiellä, välttää vaivana olemista, saattaa siinä samalla kolhia itseään, torjua avuntarjoajat ja törmäillä väistellessään vain entistä enemmän.

Ulkokuori paksuuntuu ja itselleen kasvattaa haarniskan törmäyssuojaksi.

Haarniskan koristelu kauniilla kuvioinnilla, piilottaa sen perimmäisen tarkoituksen: tarpeen suojata heikkoutta. Tarkoitus onkin hämätä.

Raskas, vahvan näköinen ulkokuori piilottaa usein herkkyyttä ja salaisuuksia sisäänsä.

Harha-askel karuselliin

Jatkuvasti muita väistellessä, saattaa huomaamattaan ohittaa hyviäkin juttuja. Ohi menee iloinen kohtaaminen, uusi mahdollisuus, mielenkiintoinen sattuma sekä moni apukäden ojentajakin.

Väistö-askelin kulkeminen turhauttaa ja askel vaistomaisesti nopeutuu päästäkseen pikemmin eroon sinne tänne poukkoilusta... ei enää tiedä mihin suuntaan ryntäisi...

... kunnes huomaakin joutuneensa vinhan vauhdikkaaseen karuselliin, jota muut tahot ohjaavat. Vauhti kasvaa, huomio ympäristöstä sumenee, haarniskan kolina käy korviin ja visiirin sulkeminenkaan ei enää auta asiaa, pikemminkin päinvastoin!

Kun vauhti on kiihtynyt liian kovaksi, ei kyydistä uskalla enää hypätä pois ja on vain odotettava pysäytystä...joka väistämättäkin jossain muodossa tulee ennemmin tai myöhemmin. Joskus on yksinkertaisesti pyydettävä toisten apua, vaikka se tuntuukin niin vaikealta. Karusellin ulkopuolelta kun on paljon helpompi tarttua jarrukahvaan, kuin täysivauhtisessa kyydissä ollessa.

Pelkkä avuntarpeen myöntäminen itselle, saa vauhdin jo vähän rauhoittumaan ja viimein vauhdin pysähdyttyä, huomaa itsekin pukeneensa päälleen sen "erinomaisuuden haarniskan". Vielä hetkisen saattaa odottaa suorituksestaan aplodeja, parrasvalojen loistetta, paparazzien räiskettä ja punaista mattoa...osoitusta siitä "kuinka hienosti kuitenkin pärjäsin"...ja vielä päähän taputuksia kaupan päälle?!

Panssari on asusteena erittäin epämukava ja se päällä en tosiaankaan suosittele kiire-karusellia enkä varsinkaan itsekehu-hattaraa...

Olossa ei ole kehumista:  on kuin kuivausrummussa patojen ja kattiloiden kanssa...kuuma, kolhittu ja pyörryttävä!

Heikotuksen hetkenä, panssarin alta voi alkaa pilkottaa totuus: kaikki kolhut sekä naarmut, jotka liian kova pyöritys on saanut aikaan. Karusellista pois astuessa, yrittää vielä vähän esittää "ettei tuntunut missään", vaikka askel painavan ja kolisevan haarniskan alla, on melkoisen hatara.

Kuka tähän kiireen karuselliin pakotti?

Taitaa olla peilihuoneen paikka, kunhan vaan jalat tavoittavat tukevasti taas maata. Panssari on syytä jättää peilihuoneen ulkopuolelle.

Peilihuoneessa voi tarkastella hassuja mielikuvia itsestään, naurahtaakin vähän omille vääristymilleen ja huomata sitten lopuksi normaalista heijastuksestaan, olevansa loppujen lopuksi ihan hyvä sellaisenaan.

Tulee liian usein esitettyä täydellistä, vaikka tietää ettei sellainen suinkaan ole ...ja ettei kukaan ole ...ja että se on ihan hyväksyttävää, ymmärrettävää ja inhimillistä.

Olisikohan jo aika lahjoittaa haarniska huvipuiston hahmokabinettiin, käydä vapauttamassa luurangot kummitustalon komeroista ja hurauttaa törmäilyautoilla rohkeasti uusiin kohtaamisiin?

Nyt tarvitsee siis enää hankkia kokopäiväranneke rohkeuteen

...vai hankkisiko samantien reteesti ihan kausilipun?!

Vaatii paljon rohkeutta astua muiden eteen vikoineen, säröineen ja epätäydellisyyksineen ilman suojaavaa haarniskaa. On kuitenkin paljon helpompi liikkua ja hengittää, ilman painavaa panssaria. Huomata viileä tuuli otsalla sekä lämmin aurinko iholla, halata ilman peltien kovaäänistä kolinaa ja nähdä yhdellä katseella koko eteen avautuva näkymä, ilman visiirin rajoituksia näkökentässä.

Haarniska on ehkä suojannut ulkoisilta kolhuilta, mutta ei estä sisäisiä vaurioita jotka muilta näkymättömissä voivat jäädä hoitamatta ja aiheuttaa silloin paljon isompaakin vahinkoa.

Ilman "pärjäävän panssariani" olen ehkä hitusen hauraampi ja paljaampi, mutta ehkä myös paremmin tavoitettavissa, koskettavissa sekä lähestyttävissä.

Jos sitten panssarin alla piilotellut arvet tulevatkin näkyviin, eivät ne kerro häpeästä vaan ne kertovat selviytymisestä!

(Ihan pakko lisätä, että joku minua viisaampi on tämäntapaista joskus sanonut...ja se kolahti panssaripeltiini!)

Muutoksesta mahdollisuuteen

Joskus tuntuu että voisin alkaa puhua ihan pelkin kuvin, mutta epäilen ettei sanomaani aina ymmärrettäisi oikein. Jokainen tulkitsee näkemäänsä ja siis myös kuvia, omien kokemusten, tunnelmien, pelkojen ja mieltymystensä mukaisesti. Niin monta on näkemänsä tulkintaa, kuin on katsojaakin.

Kun hetken mietin, sama koskee tietenkin ihan samalla tavalla puhetta, makua ja mieltymyksiäkin.

Äänenpainot, sanojen sijoittelu, ilmeet ja eleet, tulkitaan ihan samaan tapaan; kukin omalla tavallamme, omien intressiemme ja kokemustemme perusteella. On siis ihan perusteltua sanonta: "Vastuu siirtyy kuulijalle ja/tai katsojalle" "Näet sen mitä tahdot, kuulet sen mitä haluat/pelkäät kuulla", niin hyvässä kuin pahassakin.

Ihan vaikka esimerkiksi pienimpään vesipisaraankin voi liittyä lukemattomia erilaisia kokemuksia, niin positiivisia kuin negatiivisia (esim. näyttää kauniilta tai enteilee sadetta, voi kastella kylmästi tai antaa elinvoimaa kaikelle elolliselle). Sama pätee väreihin; joku tykkää harmaasta ja joku toinen värikkäämmistä valinnoista.

On siis parasta antaa jokaiselle omaa tilaa kokea ja nauttia asioista. Toisaalta on välillä ihan virkistävää tutustua omien mieltymysten ulkopuolisiinkin juttuihin, "Out of the box", kuten sanotaan. Eihän sitä koskaan tiedä, vaikka omiin "repertuaareihin" tulisi jotain uutta, virkistävää ja vaikka uinuvaa luovuuttakin herättelevää näkökulmaa.

Henkilökohtaisesti voin myöntää, että useimmiten sitä turvautuu siihen tuttuun ja turvalliseen, vaivattomimpaan vaihtoehtoon...mutta mitä jos joskus ei niin tekisikään? Antaisikin muutokselle mahdollisuuden:



Kääntyisi oikealle, vaikka oli alun perin ajatellut kurvata vasemmalle.

Sanoisi kyllä, vaikka mieli tekisi ajattelematta ja vaistonvaraisesti sanoa ei.

Hyväksyisi oman vajavaisuutensa ja heikkoutensa, soimaamatta itseään.

hidastaisi, vaikka tuntuisi että pitää kiirehtiä.

Ottaisi yhteyttä, vaikka toinen ei niin tekisi.

Puhuisi, vaikka mieli kehottaisi vaikenemaan.

Kokeilisi jotain uutta, vaikka tuntuisi ettei osaisi.

Kertoisi avoimesti, vaikka tekisi mieli nolona salata.

Lähtisi liikkeelle, vaikka tekisi mieli jäädä paikalleen. 

Hymyilisi, vaikka ei saisi vastaan hymyä.

Vaikenisi, vaikka tekisi mieli tiuskaista.

Kuuntelisi, sen sijaan että puhuisi.

Antaisi, odottamatta vastalahjaa.

Jättäisi tilaa, ahtamatta täyteen.

Tarjoaisi apuaan pyytämättä.

Ottaisi vastaan, tuntematta jäävänsä kiitollisuudenvelkaan.

Ottaisi vastaan apua vastustelematta, kiittäisi vain kauniisti.

Antaisi tilaa eriävillekin mielipiteille ja tarpeen tullen myöntäisi olevansa väärässä.



Tässä maljakossa "kukkaset" pysyisivät pitkään virkeinä,

eikä tarvitsisi kuin välillä vaihtaa vesi ja heittää pussi virkistettä perään.


Ulkoilutettavat ajatukset


Pakkasaamu ja kaikki on kuin sokerihuurteen pinnoittamaa. Huurre kertyy reunoihin ja ääriviivoihin, kuin joku tarmokas olisi käynyt piirtämässä yksityiskohdat maisemaan valkoisella väriliidulla. Melkoinen urakka pimeänä pakkasaamuna.

Ilmakin tuntuu olevan pysähtynyt, kohmeessa ja kuin odottelisi jonkun merkittävän saapumista? 

Lumisadetta on lupailtu ja sehän se onkin se odotettu valon tuoja pimeisiin iltoihin?! Ainakin lumipeite helpottaisi "liidulla piirtelijän" urakkaa ja antaisi luonnolle luvan käydä lepoon, suojaisan lumipeitteen alle.

Pakkanen piirsi jääkukkaset terassinkin ikkunoihin. Kunpa saisin talteen sen huurteen ja lumen kimalluksen. Kantaisin kimalluspölyä taskussa ja kaivaisin sitten taskunpohjalta esiin ripoteltavaksi sinne, mihin aurinko ei yllä ja missä varjot on joskus muuten vaan liian painavia valolle.

Joskus väsymys voi tehdä jalat raskaiksi nostella ja mieli voi käydä "kynnöllä", silloin on aika tehdä lenkki luonnossa heti kun mahdollista. Luonto tarjoaa joskus yllättäviäkin tapoja purkaa harmeja ja mielipahaa pois mielestä: 

Sähkötolppaa rytmikkäästi nakuttavan tikan,

ujon enkelin muotoisen naavan roikkumassa kuusen oksalla,

jäätyneen vesilätäkön rasahduksen,

puusta naamalle tippuvan vesipisaran tai puunlehden,

yhtäkkiä ympärille pelmahtavan lauleskelevan lintuparven,

pihkan tuoksun tarttuneena tahmaisena puunrungolta sormiin,

sammalmättäälle kampittavan puunjuurakon tai

silmiin loistavan auringonpaisteen.

Äkillisen sadekuuronkin on niskaani joskus nakannut!

...eihän siinä voi suu mutrussa marssia ja ajatuksen siirryttyä ihan hetkeksikin synkemmästä kevyempään, mieli kevenee ja olo rauhoittuu.

Minulla se toimii, jos annan sen toimia.

Ajatukseni ovat kuin ulkoilutettava lemmikki, jota on syytä välillä hillitä, kun se riehaantuu liikaa ja jonka täytyy kuitenkin välillä päästä vapaasti juoksemaan. Toiset ulkoiluttavat koiriaan, minä ajatuksiani.

Häpeilemättä jätän huonot ajatukset sinne metsään, noukkimatta niitä pussiin, kuten koiranulkoiluttajien välillä täytyy tehdä. Ajatuksilleni ei tarvitse heittää edes keppiä, kun ne jo ryntäilevät innokkaina, jos vastaan tulee jotain mielenkiintoista.

Ajatukseni voivat joskus olla karvaisiakin, mutta niitä karvoja ei tarvitse lattialta siivota. Mielikuvituksen ruokkiminen on tärkeää säännöllisesti, se pitää ajatukset virkeinä ja "ne karvatkin kiiltävinä".

Vastaantulijoita ei ajatukseni hauku eikä hypi vasten, ohittaa vaan lempeästi hymyillen, jos vastaantulija on vastaanottavainen hymylleni. Aina ei ole tilaa hymylle ja silloin annan niin olla.

Joskus taas vastaan tulee mieltä virkistäviä hetken kohtaamisia, jossa toisensa ohittavien ajatukset pääsevät varovasti tutustumaan toisiinsa ohikiitävän hetken, mutta kuinka se ehtiikin tehdä niin suuren vaikutuksen.


Häntäänsä heilutellen palaavat ajatukseni metsälenkiltä.