Vihdoinkin valoa

17.03.2019

Hyvä on, nyt voin jo ihan hyvin myöntää, että talven pimeä vaikuttaa minuunkin jollain tavalla, kuten niin moniin. Mieleni on ollut pimeämpänä aikana selvästi vähän kohmeessa ja olen vetäytynyt enemmän omiin oloihini. Pieni vetäytyminen ja rauhoittuminen on ollut itselleni kuitenkin tarpeen. Toivon ja tiedänkin ystävieni ymmärtävän sen.

Nyt vasta jälkeenpäin, valon lisäännyttyä ja päivän jo pidennyttyä, huomaan hengittäväni hitusen vapaammin, ilostuvani valon pienestä pilkahduksestakin ja energisoituvani lämpimästä auringonpaisteesta. Olen ollut kuin perhosen toukka: turvassa ja lämpimässä omassa kotelossani, mutta alan taas auringon lämmössä pikkuhiljaa venytellä ja viritellä tuntosarviani kohti valoa, kevättä ja kesää.

Talvella olen kyllä nauttinutkin: lumisten metsien hiljaisesta äänimaisemasta ja rauhallisen verkkaisesta tunnelmasta, ikkunasta näkyvästä rauhoittavasta lumihiutaleiden leijailusta ja lumipeitteisistä puitten figuureista.

Kokeilin jopa lumikenkäilyä, vain otsalamppujen valaisemassa salaperäisen pimeässä metsässä ja vaikka ihastuinkin heti ensimmäiseen lumikenkäilykokemukseeni, oli se sillä kertaa (hangen kovan pinnan takia), melkoisen kaukana siitä hiljaisuudesta ja metsän äänien ihastelusta, mistä metsäretkilläni normaalisti nautin. Käy nimittäin melkoinen kahina ja suhina, kun toistakymmentä innokasta lumikenkäilijää, marssii jäisen kovettunutta lumen pintaa pilkkopimeässä! Saattoipa ihan metsäneläimet putoilla puista sitä säikähtäessään! 

Kaikesta huolimatta, lumikenkäily on ehdottomasti ja edelleenkin toteutettavien asioiden listallani vastakin... palaan asiaan ensi talvena ja vähän uudemmilla ja hiljaisemmilla lumilla.

Nyt alkaa kesä kuitenkin hiipiä ajatuksiin ja uusia retkeilysuunnitelmia kehittyy mielessä, innostuksesta kiihtyvää tahtia. Ensimmäinen "reissupalaveri" on istuttu ja kohdekartat kaivettu esiin. Pienet fyysiset rajoitteet asettavat epävarmuustekijöitä eteen, mutta se ei estä innostumasta, suunnittelemasta ja yrittämästä, ennemminkin päinvastoin. Juuri nuo epävarmuustekijät saavat motivoitumaan ja tekemään vieläkin enemmän sen eteen, että pystyisi jatkamaan rakastamaansa harrastusta.

Mikäpä sen parempi ajankohta olisikaan tulevien retkien suunnitteluun, kuin räntäsateinen, pilvinen ja loskainen päivä, kun ulos ei viitsi päästää (koirattoman kotimme) nurkissa lymyileviä villakoiriakaan.

Ennen reissun varsinaista toteutumista, on kiva alkaa rauhassa huoltaa varusteita ja tarkistaa niiden kunto, edellisen reissun jäljiltä. Mistähän päin Suomea, se repun taskusta löytynyt havunneulanen ja risun pätkä onkaan mahtanut kantautua mukana? ...pala edellistä seikkiluani.

Karttojen tutkiskelu, reittiselostuksiin perehtyminen ja majoitusvaihtoehtojen läpikäyminen, vie aina lähemmäs innokkaasti odotettua toteutumistaan ja reissukuume nousee...

Nautin suunnattomasti siitä varusteitten miettimisestä huolella ennakkoon. Edellisen retken reissukertomuksesta päiväkirjassani, voin kätevästi tarkistaa asioita, jotka olen nähnyt edellisellä kerralla tarpeelliseksi säätää, fiksata tai muuttaa, tulevan reissun varustuksia suunnitellessa.

Turhaa painolastia on syytä välttää, jotta matka etenee kevyemmin askelein ja mitä useampi käyttötarkoitus jollekin yksittäiselle tarvikkeelle on keksittävissä, sen tärkeämpi se tavaralistalla on. On muuten ihmeellistä huomata, kuinka pienellä määrällä tavaraa voi yleensäkin tulla ihan erinomaisesti toimeen? Se on jotenkin tosi vapauttava tunne!

Miksihän sitä yleensäkin haalii ympärilleen niin paljon ylimääräistä tavaraa?!

En kyllä kiellä, että joku pienoinen ylellisyys jossain kohtaa reppureissua, saattaa kruunata päivän ihan lähtemättömästikin, jos se ei aiheuta turhaa ja kohtuutonta painolastia tai kuormitusta natiseville nivelille.

Kuten olen aiemminkin sanonut, todellinen seikkailu alkaa jo itse tästä reissun suunnittelusta. ...Kuinkahan monta kertaa ehdinkään reppuni vielä pakata ja vaelluskenkäni kiillottaa, ennen kesää ja varsinaista lähtöä?