Tik, tak, tik, tak...

30.10.2018

Aloitellessa tätä blogia, tein periaatepäätöksen pitäytyäkseni teksteissä pelkästään luontoon liittyvissä asioissa ja kuvissa. Siksi onkin melko luonnollinen jatkumo, kun annan oman sisäisen luontonikin esiintyä siinä pieninä välähdyksinä, olenhan oleellinen osa luontoa, kuten me kaikki.

Hiljattain käymäni Pilvijärven metsälenkki, erosi normaaleista nykyään tekemistäni metsäretkistä vauhdissa. Kokemuksena tämä liikuntapainotteiseksi muuttunut metsäkokemus oli valaiseva. Harrastin aikanaan itsekin vauhdikkaita lenkkejä raittiissa metsäisessä ilmassa, ennen "kantavien nivelten vaivojani". 

Oikein hyvä muistutus siitä, miten eri tavoin voikaan metsässä liikkumisesta nauttia ja siitäkin, että joskus aikoinaan naureskelemani sanonta "kyllä minäkin silloin nuorena..." löysi tiensä tässä kohtaa minunkin huulilleni?! Kyllä, ihan pokkana käytin tätä ilmaisua, ettei huono kuntoni olisi niin hypännyt silmille siinä kohtaa...itseäni vain koitin harhauttaa siinä ja vieläpä huonolla menestyksellä. Peilin paikka...

Maisema vilisi tällä lenkillä sen verran vinhasti ohi, että aistielämykset jäivät kehon "selviydy"-pauhun alle: 

  • Sydän pumppasi verta niin, että kohina korvissa ei kuulunutkaan tällä kertaa puiden latvoista. 
  • Katse nuoli polun jokaisen kiven, juuren ja risunkin, joihin saattaisi helposti konkkapolvena kompastua. Keskityin niin, että olisin voinut kävellä Niagaran putousten ohi, ihan siitä mitään tietämättä?!
  • Posket punoitti ja käsiä kuumotti. En edes huomannut kylmää ja navakkaa tuultakaan, vaikka se olisi ollut sinisin vilkkuvaloin huutomerkkeinä ilmaan merkitty. 
  • Ylämäissä haukoin henkeä niin, että tiedän nyt miltä "järvestä nostetusta ahvenesta" tuntuu, köllötellä kalamiehen saappaan vieressä kuivalla rantaruohikolla.
  • Polveni ovatkin siitä ovelat kapistukset, että antavat kyllä pinkoa: "mene vaan nyt kun vielä naurattaa!" ja lyövät armotta "reippaan reklamaation" sitten jälkikäteen, kipeytymällä ja lyöden polvilukot iltavaivoiksi. Voe, voe...

No, eihän se tahti oikeasti ihan kauhean hurja ollut, kunnostani kertoi sen sijaan enemmänkin. Sen verran reipas lenkki oli kuitenkin, että kamerani sai lähinnä vain raitista ulkoilmaa kupeella roikkuessa. 

No tarttuihan sieltä mukaan joku kuva...siinä kohtaa oma katse kiinnittyi kalliossa jääkauden piirtämiin viivamaisiin uurteisiin, mutta kamera halusi mieluummin saalistaa sen pienen tönön kallion laidalla pääosaan ja unohti korostaa kalliouurteita. 

(vinkki: kaikki kuvassa oleva on pääosassa ja juuri siinä missä pitääkin, sovitaanko vaikka niin?)


Sain itselleni myös oivan muistutuksen siitä, että luonto tarjoaa antimiaan runsaimmin lisukkein, kun sille antaa rauhaa ja aikaa. Luontoa oikeasti nähdäkseen ja aistiakseen, on parasta jättää kaikenlainen liika mittaaminen, laskeminen ja analysoiminen pois. Paras tapa itselleni on nauttia luonto-annoksesta, kun en mieti aikatauluja, kuinka monta askelta kertyy, miten nopeasti kilometri taittuu tai ehdinkö johonkin määrä-aikaan mennessä takaisin?

Pimeän tulo, maaston haasteet sekä sääolosuhteet on tietysti hyvä huomioida ennalta ja niihin varautua, mutta muuten luontoelämykset otan vastaan niinkuin ne vastaan tulevat ja siinä tahdissa, että ehdin nauttia siellä rauhallisesta olosta ja maisemista. Sellaisina päivinä, kun olen aikatauluihin sidottu, jätän suosiolla metsäretket rauhallisempaan hetkeen.


Kellojen siirtäminen sunnuntaina, on saanut "sisäisen kellonikin", ottamaan muutaman ylimääräisen välilyönnin...tai oikeastaan sisäinen kelloni toimii ihan kuten ennenkin, muu maailma vain ympärilläni nitkahti taas uuteen asentoon, talviaikaan.

Olisi kiva todeta kellojen siirtämisen vaikuttaneen ei mitenkään, mutta kumma kyllä tuntuu aina hetkittäin ja hetken aikaa, että kaikki olisi hitusen kuin länkällään olevassa talossa...kaikki näkyvissä oleva ja kuuluvissa kalsakahteleva, vähän mikä minnekin päin vinksallaan...kuin Peppi Pitkätossun Huvikummussa (kuitenkin sentään ilman täplikästä hevosta tai riehuvaa marakattia!)

En pane siis yhtään pahakseni, jos tämä kellonaikojen vaihtelu lopetetaan kokonaan. Vuorokausi vaihtuu, pimeys ja valo vaihtelee vuorojaan ja vuorovesikin pitää rytminsä, ihan ilman kellon viisareitten edestakaisin höyläämistä. 

Tik, tak, tik, tak...
Tik, tak, tik, tak...