Kalliokiipeilyä Pilvijärvellä

28.09.2017


Kun joku antaa hyvän vinkin pyytämättä, on sille aina jokin hyvä syy.

En ollut turhaan saanut aikaisemmin vinkkiä kiertää järveä myötäpäivään.

Näin jälkikäteen ymmärrän vihjeen olleen juuri se ohje, jota olisi pitänyt noudattaa. Itsepäisesti lähdettiin taas vastapäivään ja aloitettiin retkemme jo ennalta tutulla alkutaipaleella, aina sille pienelle solisevalle purolle, joka virtasi vuolaana aina vaan ja yhä edelleen pulisten. Kävi mielessä kuinka edellisestä kerrasta oli ehtinyt tapahtua jo tässä välissä melkoisen paljon ja sitä vettäkin ehtinyt virrata siinä pulisevassa purossa jo melkoisesti, vaikka käynnistä ei ollutkaan kovin kauaa?!

Kavuttiin kalliolle taukoilemaan suuren linnunlaulumännyn juureen retkeilypöydän ääreen, melkoista luksusta. Huikea jalkojen ja silmien lepuutuspaikka.
Linnutkin olivat hoksanneet eväspaikan edut; hyppelivät iloisesti vihellellen yläpuolellemme kohoavassa suuressa männyssä, odotellessaan jälkeemme mahdollisesti jääviä eväitten murusia.

Järvenympärysreitti oli osittain jylhää kalliota, joka nousi korkealle järven yläpuolelle. Kaunista syysmaisemaa ihastellessa ei voi kuin ihmetellä luonnon taidokasta sommittelua ja sitä kuinka jotain niin kaunista ja elämyksellistä, saadaankaan ihan ilmaiseksi nautiskella. 
Kallio oli (meidän mielestä) ajoittain huikean jyrkkä aina alas tummaan veteen asti. 

Muutama kohta olikin haasteellinen, kun kalliolta piti laskeutua alas melkoisen jyrkästi. Alkuun laskeutumiskohta saattoi näyttää ihan kohtuullisen helpolta, mutta retkiseurani epäröinti tarttui, eikä laskeutumisen askelmerkitkään olleet ihan mitään standardimitoitettuja.

Ei ollut myöskään tikapuita, liukuportaita tai hissejäkään, eipä ei. Ihan piti itse itsensä "teleportata" kalliolta alas...eikäpä sekään tietenkään onnistunut. Siispä huomasin jossain kohtaa roikkuvani, surkean kömpelösti kädet puun ympärillä kuin jonkun kaulassa, toinen jalka kantapäästä jumissa puun juuressa suunnilleen kasvojeni korkeudella ja toinen jalka alempana piskuisessa kolossa, joka ei riittänyt tukemaan koko painoani. Siinä kohtaa ei auta tajuta, että puu jossa roikun on kuollut kelo ja jalkanikin voi livetä koska tahansa.

Olin varmaan surkean huvittava näky ja olisin voinut huvittaa retkeilykaveriani pidempäänkin, mutta ajatus talven tulosta sai ponnistelemaan irti ahdingosta, siinä asennossa en halunnut itseäni löydettävän jäätyneenä. Huvittavaa asiassa oli se, että alhaalta katsottuna korkeus oli ihan kuin olisi roilannut "vaarallisesti" matonreunalla!

Seuraavan kerran reitti mentäisiin toiseen suuntaan...kolmas kerta toden sanoo!

Onneksi ei ollut märkää, liukkaus lisättynä kiipeilyhaasteeseen olisi voinut olla jo kohtalokasta niin jyrkillä kallioilla (silmän vinkkaus).