Suomen suurin tekokosteikko

16.11.2017

Sänkipellon rytmin saattoi melkein ihan kuulla korvissaan....kyllä, minulla on integroidut ääniefektit silmistä korviin, kun painelen maastossa.

Peltojen välissä kulki Sarsalanoja. Ojan kapeammassa kohdassa, veden pinnassa kellui heikomman virtauksen lakoamaa vielä vihreää heinää, joka punoutui kauniiksi matoksi veden pintaan. Lehtimaton pintaa koristivat kauniit vesipisaratimantit.

Osmankäämitkin olivat asettuneet terhakkaaseen jonoon, kuin jonon päässä jaettaisiin ilmaisia ämpäreitä tai suosikki-artistin nimikirjoituksia.

Rantamo-Seitteli, Tuusulanjärven tilaa parantamaan rakennettu, Suomen suurin tekokosteikko. Mitenkähän tännekin tuli eksyttyä, tietämättä koko paikasta aiemmin mitään?! Ainakin riitti tilaa levittää kädet levälleen ja tuulettaa vaikka kainaloita sekä ilmaa hengittää syvään ja hartaasti.

Oli upeaa peltomaisemaa ympärillä. Siellä saattoi tuntea olevansa ihan sisällä maalaismaisemassa, vaikka olikin jo marraskuu ja maisema oli jo sadonkorjuun jälkeen melkoisen karu. 

Melkein sain jopa maitotytön letit kasvamaan pipon alta, kuvitelmissani hulmuttelin vitivalkoista esiliinaa tuulessa ja pureskelin heinän orasta hampaitteni välissä, iloisesti vuorojalkaa hypähdellen...puuttui vain maitokärryt ja lämmin kesäpäivä. Vaikka mitäpä niillä maitokärryilläkään olisin osannut tehdä?

Mikään ei estellyt viileän tuulen ryntäilyä avoimessa maastossa. Hatun lisäksi huppu oli paikallaan suojaamaan villiintyneeltä tuulelta ja jos ne letit olisi päätäni koristaneet, ne olisi voinut kietoa kaulalle lämmikkeeksi hartioita hakkaamasta, niin oli ajoittain navakka tuuli.

Kaislat kahisivat ja heinät huojuivat tuulessa kuin kuiskutellen menneestä kesästä. Nekin tuntuivat nauttivan auringon valosta ja sen hentoisesta lämmöstä.

Jo parhaat päivänsä nähneet Osmankäämit peilasivat vedenpinnan heijastuksen nuorentamaa peilikuvaansa. Ei näkynyt heijastuksessa virheet tai ajan patina. Tämäkö se olikin se veden nuorentava vaikutus, heijastusharha?

Sakeat kaislikot tekivät kultaista kunniakujaa salaperäisesti kiemurtelevalle ojaväylälle.

Kaislojen takaa pilkotti puhtaan valkoista. Se ei kuitenkaan ollut lunta, vaan joutsenten "kokoontumisajot". Suuri joutsenyhdyskunta lepäili pellolla, ennen pitkää lentokoitostaan eteläiselle Itämerelle, Pohjanmerelle ja Saksaan.

Joutsenet valpastuivat selvästi tullessani pellon laitaan, vaikka olinkin varsin kaukana niistä.

Niiden kaulat tuntuivat venyvän entisestään, kuin periskoopeiksi.

Minut todettiin ilmeisesti kunnioittavasti perääntyessäni, vaarattomaksi ja kauemmaksi päästyäni näin, että niitä kerääntyi vielä neljän-viiden ryppäissä lisää laumaan. Näin komeita ryhmälaskeutumisia kauniissa muodostelmissa, harmi että olin jo niin kaukana, ettei onneton kamerani enää yltänyt ikuistamaan majesteettisia laskeutumisiaan.

Ojan pientaretta koristi myös veikeä heinän ranka, joka näytti pirtsakalta vielä lakastuneenakin.

Iloiset tähtisadetikkujen näköiset kukkatertun jäänteet, olivat kuin pikkulapsen tahmaiset sormet: innosta harottavat, kuin juuri saamaisillaan jotain tosi odotettua.

Pilvet sinisellä taivaalla tuntuivat vaeltavan laumana jonnekin... Niitä paimensi kolea tuuli.

Pilvien välistä matalalla loistava aurinko ei kuitenkaan enää lämmittänyt kovin tehokkaasti.

Alkoikin tulla vilu ja askelet reipastuivat, kunnes joku mielenkiintoinen yksityiskohta taas kiinnitti huomioni.

Mielenkiintoni kiinnittyy usein ihan kummallisiinkin yksityiskohtiin, kuten viimeisissä kuvissa.

Näissä seuraavissa, ensi silmäyksellä toisiinsa millään lailla liittymättömissäkin kuvakohteissa, löytyy jokin yhdistävä tekijä... Näetkö sen?

...katkennut, maassa lojuva niiniköysi, joka näytti jotenkin surkean hylätyltä, mutta oudolla tavalla kauniilta.

...veteen laonneen kaislan muodostama kaislaveneen kuvio vedenpinnassa.

...tai vain jonkun uljaan siivellisen pudonnut höyhen, jonka sulkiin, sade oli jättänyt jälkensä.

"Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa,

se hämmästyttää, kummastuttaa, pientä kulkijaa..."