Sipoonkorvessa on taas seikkailtu

25.05.2018

Luonnossa on paljon ihania asioita ja yksi niistä on se, että kun osoittaa kunnioitusta ja arvostaa sitä, niin kuin sitä kuuluu tärkeänä osana elämän kiertokulkua arvostaa, palkitsee se kyllä runsain mitoin. 

Mitä enemmän luonnossa kuljen, sen enemmän se viisauksiaan "kertoo". Sitä on vaikeaa sanoin selittää, se pitää itse kokea tajutakseen, eikä se siltikään kaikille aukene täysin samalla lailla ja jotkut asiat aukeavatkin vasta pienellä viiveellä ja siksi kiire ei olekaan paras alusta vastaanottamiseen.

Jos haluaa kokea elämyksiä, on vauhti sovitettava sen mukaan, kuinka yksityiskohtaisia ja herkkiä elämyksiä haluaa kokea. Kaukaisempia, suuria maisemia voi vilkaista tuhatta ja sataa kiitäessäkin, kun varoo kompastumasta kiveen tai juurakkoon. 

Hitaammassa tahdissa ehtii näkemään yllättäviäkin yksityiskohtia, joita ei kovassa vauhdissa huomaa. Hitaammin liikkuessa luonnon arat eläjätkin esittäytyvät varmemmin, jos siis haluaa niihin tutustua.

Viuhtoisin itse varmasti edelleen samaa lenkkikierrostani suorituspainotteisesti huhkien: naama punaisena, lenkkarit vinossa ja sykkeet taivaissa, jollen olisi joutunut (tahdosta riippumattomien asioiden takia) hiljentämään tahtia. 

Nyt ymmärrän, mitä minun haluttiin oppivan: kiire tappaa aistielämykset ja mitään ei ehdi nähdä, kuulla, haistaa tai tuntea, kun jahtaa katoavaa aikaa.

Nykyään varaan itselleni aikaa katsella ympärilleni, kun liikun luonnossa. Kiireisenä päivänä, levotonta mieltä rauhoittaa jo pelkkä tieto siitä, että edessäpäin odottaa se rauhallisempi hetki tai päivä, jolloin kaiken voi "buutata" rauhallisella metsälenkillä.

Eräälläkin rennolla päiväretkelläni, metsään lankeavat auringonsäteet tekivät kauniita valokeiloja muuten vähän varjoisampaan metsään. 

Aukot puustossa päästivät ajoittain ihanasti vilvoittavia tuulahduksia helteen lämmittämään ilmaan ja välillä taas viileämpään varjoon osui upeita auringonpaistekohtia, jotka korostuivat ja toivat näkyviksi valokeilaansa osuneita asioita, kuin näyttämön kohdevalaistuja päätähtiä.

Samalla kerralla metsäistä kärrypolkua patikoidessa, pyrähti punarinta editseni, tipauttaen suustaan madon eteeni tielle. Seisahduin paikoilleni ja annoin linnulle tilaa korjata "levinneet eväänsä". Pysähtymistäni hetken selvästi ihmeteltyään ja puntaroituaan, punarinta kiepsautti noukkimaan tipahtaneen herkku-ateriansa.

Olin oikein otettu luottamuksestaan ja ihan kuin silkkaa kiitollisuuttaan, se istahti ihan viereiseni puun oksalle, lauloi kauniin lurituksen ja antoi kuvatakin itseään. Sain kuvan niin läheltä, että kerrankin lintu näkyi selkeänä kuvassa, huonommasta objektiivistani huolimatta.

Siihen jäi punarinta vielä oksalle seuraamaan vähän ontuvaa menoani, kun jatkoin matkaani. Sillä ei näyttänyt olevan mitään hoppua ja minä olin sille ilmeisesti riittävää viihdettä: "hupiklonkku". Hauska pieni nappisilmä.

Toisella kerralla aikaisin aamusta metsään mennessä, säätiedotuksessa luvattiin hellettä, mutta tarpeeksi aikaisin liikkeellä ollessa, metsä oli vielä viileä ja aamukasteisen kosteakin. Aurinko paistoi vielä sen verran alhaalta, että näytti siltä kuin joku olisi puiden takan sytyttänyt "viereiseen huoneeseen" valot palamaan.

Pientä jännitystä toi ajatus siitä, ettei niin aikaisin tainnut olla vielä muita aamuvirkkuja liikkeellä ja sitä vastoin isommat metsäneläimet liikkuivat taas juuri silloin. Olin ihan keskellä ei mitään ja kun aloin siellä miettiä, en ollut edes maininnut kellekään siitä, mihin aioin aamutuimaan suunnata?!

Amatöörimäistä touhua minulta...Ei toistu!

Mielikuvitus teki omia temppujaan kun rinnettä noustessa, kuulin takaani yllättävän voimakkaan äänen, joka kuulosti samalta kuin Australian aboriginaalien käyttämä pyöritettävä viestitysväline tai petojen karkotusväline (suomeksi kuulemma pärrä tai suhistuspuu). Ääni oli nopeampitempoinen ja kuului kolmen sarjana. Jäin hetkeksi paikoilleni kuuntelemaan, mutten enää kuullut kuin oman huohotukseni ja sydämeni jyskytyksen.

Ei...mikään ei liikkunut minua kohti, paitsi itikat, jotka alkoivat ilman lämmetessä selvästi aktivoitua. Jatkoin matkaa ja mietin mennessäni, voisiko mysteeriääni kuulua suuren linnun siivistä? ...melkoisen suureen linnun!...

Löysin auringon lämmittämän kalliopaikan, johon istahdin aamupalalle kuulostellakseni samalla, liikkuiko metsässä lähelläni jotain minua suurempaa? 

Nyt en kuullut kuitenkaan kuin pelkkää linnunlaulua, huohotuksenikin oli tasaantunut.

Koska olin jalkatoipilas ja jo edennyt pitkälle korpimetsän keskelle, päätin ottaa suunnan paluureitille samaa jännitysreittiä. 

Mahdolliset metsäneläimet, väistäisivät minua varmasti!

Ja niinpä väisti lopussa se ainut kohtaamani ihminenkin syrjäisellä parkkipaikalla:

Happaman näköinen äijänkäppyrä juoksulenkillään ohitti minut, keskellä ei mitään. Pelkäsi ilmeisesti että hyvään huomeneeni vastatessaan, olisi saattanut ottaa sivutuulta avoimen suunsa kautta ja suistua tieltä, niin piti tiukasti suunsa kiinni sanomatta mitään ja oli kuin olisin ollut vain "vähän vettä sakeampaa ilmaa".

Lähinnä huvitti.

Turvallisuus ennen kaikkea!

(...ja kypärä päähän putoavien käpyjen varalta!)