Laukkoksen luontopolun äänimaisemia

28.10.2017

Aamusta vesitihku alkoi sulatella satanutta lunta pois, juuri kuten säätiedotuksessa oli luvattu. Tällä kertaa aurinkotilaukseni ei ollut mennyt läpi, jossain tarvittiin aurinkoa kipeämmin. Se ei kuitenkaan saanut suunnitelmiani muuttumaan.

Päätös päiväretkestä johonkin lähiluontokohteeseen piti ja päättäväisyys sekä tahto hengittää raikasta metsän suodattamaa ilmaa, voitti mukavuudenhalun. Kun ei ole allerginen vedelle, saappaat sekä sadevarusteet löytyy ja kamerakin kestää vaikka uppovettä, ei ole syitä peruuttaa tehtyjä suunnitelmia. Suuntana siis Pornaisiin Laukkosken luontopolulle.

Sateisen päivän "aurinko"
Sateisen päivän "aurinko"

Heti alkumatkasta kuului ajokoirien kimakkaa ilmaisuhaukuntaa ja mietin jo, satuinko osumaan hirvestysaikaan ja -paikkaan? En kuitenkaan ollut nähnyt varoituksia hirvenajosta alueella ja eroaisin kyllä punaisessa sadevaatteessa ihan riittävästi hirvestä. Peloissaan säntäilevät hirvet ei jostain syystä tullut edes mieleeni.

Ensimmäinen äänimaisema oli kohiseva Ojamyllynkoski, jonka kohina, mounuaminen ja pulputus sekä veden vauhdikas virtaus, oli niin vangitsevaa seurattavaa, että meinasin jumittua heti alkumatkalle töllistelemään ja kiertelemään kaartavan kosken uomaa.

Puut tuntuivat olevan erityisen ilkikurisella päällä ja vähän väliä tipahti jossain isompia ja pienempiä loskalätsäyksiä, ihan kuin räntämiinoja. Jättiläispuuvanhukset heittäytyivät leikillisiksi ja hivottelivat sohjolla juuriensa päälle tallaavaa kulkijaa. Välistä tuli ropinalla niskaan raekuuroa, kun jäätyneitä pisaroita varisi latvoista. Sadeviitan suoja ei ollut turha.

Seuraava äänimaisema tarjosi tilaisuuden tuntea äänen ihan kämmentäkin vasten, kun keloa nakuttava tikka oli löytänyt niin sopivan pesäpaikan tai herkullisen apajan nakutettavakseen, ettei välittänyt läheisyydestäni. Tikka jatkoi nakutteluaan innokkaasti latvassa ja minä kuuntelin miltä tikan nakutus tuntuu, kämmen keloa vasten. Kokeilinpa vielä, mitä tuumaisi jos nakuttaisin takaisin sitä morsetusta, mutta ei ehtinyt nakke, pientä pysähtymistä ja vilkaisua enempää, uteliasta kulkijaa huomioida. 

Älä turhaan zuumaa kuvaa, en saanut tikkaa kuvattua, kelon kyllä.
Älä turhaan zuumaa kuvaa, en saanut tikkaa kuvattua, kelon kyllä.

Jättimäinen, haljennut ja jo sammaloitunut siirtolohkare herätti kunnioitusta ja sai aikaan taianomaisen tunnelman ympärilleen. Suuri halkeama ja jännittävän kulmikkaat kolot lohkareessa saivat mielikuvituksen valloilleen. Melkein saatoin nähdä metsänpeikot ja maahiset telmimässä kiven ympärillä.

Puhtaasta ilmasta kertovat hennot naavat, olivat ripustautuneet kuusen oksalle kuin verkot, joita vesipisarat koristivat kauniisti.

Pieni suolampi hohkasi kosteutta ja hyhmää.

Korkealla kalliolla komeili käkkänöitä keloja ja kuivemmalla säällä siellä olisi ollut melkoisen mukava laittaa epäviralliselle nuotiopaikalle tuli ja ihastella maisemia sekä auringonlaskua tai -nousua.

Ei liikenteen meteliä. Ihana rauha.

Täällä riittää koluttavaa vielä useampaankin kertaan.