Pohjois-Norja

25.07.2018

Alkumatkasta Suomen puolella, ihailin niitä pienempiäkin kumpareita, sekä valon ja pilvien varjoleikkiä vaarojen rinteillä. Huokailin kauniita maisemia aavistellen, että loppumatkasta saattaisin aiheuttaa henkeni haukkomisella itselleni vielä hyperventilaatiota, kun maisemat sen kuin kaunistuisivat. 

Paperipussia sitten vaan lääkkeeksi, vaikka voisi kuvitella niin kuivakkaan lääkkeen olevan terveydelle haitallista...vitsi vitsi. Vitsini ontuu ihan yhtä paljon kuin sen tuottajakin. 

Maisema oli kuitenkin ihan kuin teletappilandiasta: ihan kohta pomppaisi jostain jättisuuri tappipäinen pehmolelu ja hokisi "uudestaan, uudestaan". Ei onneksi kuitenkaan pompannut...Voitiin siis jatkaa keskeytyksettä matkaa.

Ennalta saadut varoitukset huonoista kokemuksista eivät loppujen lopuksi pitäneet kohdallamme lainkaan paikkaansa. Pääteltiin lukuisista turhista varoituksista, että ihmisillä vaan on ihan erilaisia odotuksia, vaatimuksia ja kokemuksia asioista. Meidän kokemuksemme Pohjois-Norjasta oli ´helt positivt´ tai mitenkähän sen voisin paremmin ilmaista? Ei mitään valittamista, tänne voisi ihan mieluusti tulla: uudestaan, uudestaan.

"Nuottiviivastot" joka toisessa kuvassa, ovat kertomassa ihmisen tarpeesta muuhunkin kuin luontoyhteyteen ja niiden näkyminen kuvissa, ei ole mitenkään yhteydessä kuvaajan taidottomuuteen rajata kuvia.  

Kuinka monella tapaa ihmisen perustarpeet rikkovatkaan luonnon kauniita maisemia ja siltikin väitän, että juuri niiden johdosta (ihan kirjaimellisesti johdosta), meidänkin reissumme onnistui kaikin puolin mallikaasti ja mukavasti.

Postikortteja ja tauluja

Maisemat oli kuin kopioituja jostain postikorteista tai tauluista, vai mitenkähän päin se nyt oikein menikään?! Voisikohan olla ihan markkinarakoa sille, että kävisi pykäämässä puisen jättikehyksen aina kauniin paikan eteen?...siitä tietäisi sitten se huonompisilmäinenkin, että nyt on kaunista paikkaa tyrkyllä!

Laittaisi siihen vielä liikennemerkillä kuvan silmästä tai kamerasta...ai niin, sellainen hidastemerkki onkin jo olemassa...eikä siinä jo olemassa olevassa merkissä, kehoteta kuvaamaan kauniita maisemia, päinvastoin ennemminkin poseeraamaan kalliisti. Todennäköistä on, että tappiolle jäisin tällä konseptilla ja ihan vain tästä syystä, en alkanut vielä rakennuspuuhiin.

Useimmissa maisemissa oli niin upeat puitteet, että sitä olisi voinut makuna kuvailla vaikkapa kuin makean herkullisiksi tikku-nekuiksi. Ja jos en olisi ollut paikanpäällä itse silmät ja suu ammollaan, olisin voinut epäillä niitä jopa trikki-jekuiksi (en vaan voinut vastustaa tätä sanaleikkiä, kun jo lastenohjelmissakin ehdittiin piipahtaa).

Ihmisen kädenjälki aina jossain muodossa (valotolppa, roskis tai sähköpiuha), todistaa paikat ihan autenttisiksi, eikä valokuvatuiksi taideteoksiksi. Taas kerran onnahteleva selitys sille, etten ole saanut rajatuksi pois jotain pientä ja ylimääräistä kuvasta. 

Mahtavat vuoret nousivat maisemasta jylhinä jättiläisinä ja oli lähes aavemaista, kuinka pilviharsoja ilmaantui kuin tyhjästä tekemään kadottamistaikojaan ja sitten kaikessa hiljaisuudessa katosivat yllättäin. 

Ihan hetkessä saattoi jättimäinen vuori kadota näkyvistä, kun äänettömästi ja lähes näkymättömästikin lipuva pilvi peitti sen sisäänsä. Peruin ajatukseni siitä, miten helppoa suunnistaminen niiden jättimäisten "maamerkkien" seassa olisikaan ilman karttaa?!

Äitini muistutus lapsena tehdystä automatkasta perheen kesken samalla reitillä, sai etsimään maisemista jotain tuttua ja nostalgista. Silloisin pikkuruisin silmin olin kuulemma pelännyt niitä mahtavia vuoria auton ikkunasta kurkistellessani, koska ne oli peittäneet taivaan kokonaan. Aika ymmärrettävää, olisihan se nyt pelottavaa jos taivas katoaisi.

Nyt ei silmäni koko ole paljoa siitä suurentunut, mutta tapa ja kyky katsoa ympäristöä on ehkä vähän kehittynyt sekä laajentunut. Enää ei tarvitse vahtia taivasta, jotta se siellä pysyy, tiedän että niin vain on. Voin rauhassa keskittyä vahtimaan vaikka sitä, ettei ukkoseni laita sotkuiselle kalareissulleen vaaleita shortseja jalkaan! Kyllä, sellaistakin voi joutoajallaan vahtia...

Jättiläisiä ja putouksia

Mieli ei voinut vaan oikein käsittää, kuinka sellaisessa heinäkuun helteessä saattoi lunta näkyä edelleenkin vuoren rinteillä?! Alkuun kauempaa katsottuna koitin uskotella itselleni (ja vähän muullekin seurueelle), että hiekkaahan se varmaan on, kun aurinko värjäsi sitä vähän kellertäväksi. Hävisin väittelyn ja vaihdoin sujuvasti puheen aihetta. Mietin pörröisessä päässäni myös, kuinka vettä onkaan koskissa, vuoripuroissa ja vesiputouksissa riittänyt yhtä voimallisesti virtaavana niin pitkiä aikoja ennen tätä ja että sitä riittäisi vielä pitkälle eteenkin päin, toivottavasti edelleen yhtä kirkkaana. 

Mikä mahtava pauhu oli raivoavassa koskessa ja mikä seesteinen rauha peilityynessä järvessä, johon se laski. 

Vastakohdat täydensivät toisiaan, eikä toista ollut ilman toista. Jokin liikutteli hempeitä ajatuksia pääkopassa, vaikka kyse oli vain jääkylmästä lumen sulamisvedestä. Romantiikkaahan on syytä havainnoida sieltä mistä sitä ikinä vaan, voimakeinoja käyttämättä, irtoaa. 

Poikkeama tiestä, Mosenfosses nimiselle koskelle, oli poikkeamisen väärti. 

Luonnon jylhä voima esittäytyi kaikessa upeudessaan ja kunnioitusta herättävässä pelottavuudessaankin. Kamerani kiitteli napsahtelemalla tiuhaan tahtiin. Sain jotakuinkin miljoona kuvaa kuohuvasta vedestä...sitä vettä nyt vaan oli niin kovin paljon siinä menossa!

Katse ammensi ympäristöstä kauneutta, kimallusta, loistoa ja herkkyyttä. 

Ihmismäiset puun figuurit: 

Silmä tarttui veden äärellä yksityiskohtiin, jossa jotain kellui taikka heijastui, välillä molempia yhtä aikaakin.

Karavaanailu

Karavaanailun yhteisöllisiin saloihin ja "etiketteihin" oli myös hauska tutustua. Etupenkillä nauratti alkuun vähän, kun vastaantulevat asuntoautoilijat perä perää moikkailivat kuka mitenkin hanska tanassa. Välillä oli olo kuin Marionetti-nukella, kun vastaan tuli oikein kolonna matkailuautoilijoita ja "kaikkien kaverit" vilkuttelivat jonossa. Eihän tervehdykseen voinut olla vastaamattakaan, jos sellaisen sattui huomaamaan.

Leiriytyessä oli hauskaa seurata, kuinka ympärillä tapahtui kuin reaalielämän "kauniita ja rohkeita" sekä "salattuja elämiä". Tulijoita ja olijoita oli joka menoon.

Teimme matkaa "mutu-periaatteella" ja kirjaimellisesti perstuntumallakin. Koska asuntoauto kuljetti väliaikaista "kotia ja sen irtaimistoa" mukana, oltiin irti sitovista aikatauluista. 

Oikein mukavan vapauttava tapa lomailla. Ajoissa leiriytyminen antoi valinnanvaraa löytää itselle mieluisin paikka yöpyä, aikaa tutkailla lähiympäristöä vähän huolellisemmin ja harrastaa vielä muitakin aktiviteetteja kuin istumalihasten puuduttelua. 

Oheisharrastuksia matkalla

Matkassa mukana keikkui kevyemmät menopelit pyöräilevälle naisväelle ja kalastusvehkeitä miesväelle (fisuvärkit ei osuneet kuvaan).

Kuten tunnetut urheilijat konsanaan, selittelen ja syyttelen nyt välinevarustelun puutteita huonosta "saalista". Kauko-objektiivin puuttuminen oikeuttaa syyttelemään "etäistä kuvasaalista" ja vääränlainen välineistö (liian ohut siima), kalansaaliin vähyyttä. Päätin tässä kohtaa ihan itseoikeutetusti unohtaa kokonaan sanan "taito" merkityksen.

Pyörät ei olleet ihan turhaan mukana, mutta "suurien ylämäkien maassa", tulee jotenkin niin kovin tietoiseksi ilmiöstä nimeltä "hapotus" ja muutamassa kohtalaisen suuressa alamäessä, ylämäestä hengästyneessä mielessä takoi "oliskohan noita jarrupaloja ja renkaan kiinnityksiä kannattanut vähän ennalta katsastaa?"ja "mikähän piuha tuossa vaihdevaijereiden lomassa tököttää irtonaisena?!"

Kanootillakin olisi ollut mahdollista tutustua maastoon vähän eri perspektiivistä, mutta totesin kiikkerän kajakin ja kömpelön olemukseni yhdistämisen samalle kelluntapisteelle mahdottomaksi ja sukellusveneeksikään niistä ei ollut. Ihan huvittava ajatus kyllä, kun mukanani olisi kyllä ollut veden alla kuvaava pokkarikin.

Kärpäsräkkää piti etsiä

Kysymykseen "oliko yhtään itikoita?", voisin vastata että: yllättävän vähän, mutta todistettavasti... jossain täällä: Huomaa kartalla jo edesmennyt lehmänkaimahyönteinen.

Heinäkuulle "luvattua" kärpäsräkkää piti oikein pyörällä "lähteä hakemaan", jos siis joku sellaista tieten tahtoen haluaisi edes kokea. Ei haluttu kokea, mutta törmättiin sellaiseen kuitenkin hikihatussa pyöräillessämme, vaellusreitin toisessa päässä olevalla pellonlaidalla. 

Jäljistä ja pellon laitaan rakennetusta hirventähystyspaikasta päätellen, hirvet tykkäävät yöpyä siellä.

Sieltä se räkkä sitten siis löydettiin, kauniin putouksen juurelta, kärrypolun päästä, pellon laidasta. 

Jos haluatte oikein kokea, voin selvittää koordinaatit, mutta oppaaksi en lähde! 

Meidät ryyditti melkoiseen polkuvauhtiin sekalainen joukko paarmoja, itikoita ja jotain muita lentäviä, joiden henkilöllisyyttä ei jääty tarkastamaan. Karistettiin "lähentelevät lentäjät" kannoiltamme, minulla naama punaisena, pyöräilykaverin naaman väriä en ehtinyt tarkistaa.

Siniset hetket (joissa ei mainostettu "suklaata")

Kerroksittaiset: Taivas, vuoret, metsän raja ja vesistö tekivät kauniita kerrostumia. Lomittaiset siniset kerrokset horisontissa olivat kuin maalatuissa tauluissa ja kun sellaisen näki edessään, olisi vanhoihina filmirulla-aikoina saanut olla melkoinen repullinen filmirullia mukana... niin kuumana kävi kamera.

Kotiin jääneet "rakkaat talovahdit" kävivät mielessä ja ne lämpimät ajatukset konkretisoituivat aika korneiksi tuliaisiksi. Kuka ostaa tuplavuorellisia Norjalaisen pässin pökkimiä lapasia 30*C helteessä?!!! (tässä kohtaa haluan lähettää äitilleni kiitoksen: "nyt se tietokoneelta ajallasi, työlläsi ja vaivallasi kaivama astemerkki olisi tullut käyttöön, jos olisin muistanut ne näppäimet joita piti painaa")

Nyt on nuoriso tuliaisista (iloisesti?!)...no, ainakin yllättyneitä! Voivat olla onnellisia, ettei sattunut kohdalle pilkkihaalareita!

Maisema-elämyksellinen loma Pohjois-Norjassa on takana ja päällimmäisenä mieleen jäivät jylhät vuoret, putoukset rinteillä ja matkailuautoilun luoma vapaus aikatauluista ja etukäteisvarauksista.

Sadeaamu (koti-ikäväkin), teki kotiin lähdön helpommaksi. Herätyskellona toimi jyrisevä ukkonen, salamointi ja sateen iloinen ropina.  

Päivän istumasulkeiset kesti mukisematta, kun tiesi tien vievän taas omaan kotiin.

Tie kotiin