Päiväretkikohteena Porvoo, Ekudden luontopolku

16.06.2018

Yhtenä aamuna kello seitsemän starttasin kohti Porvoota, vaikka taivas oli pilvinen, eikä auringosta ollut lupausta edellisillan säätiedotuksessakaan.

Pääsin perille Porvooseen. Navigaattorini olisi halunnut jahdata sitä osoitteeseen (Tarkiaistentie) liitettyä numeroa 153 ja olisikin ohjannut silloin edelleen vaan oikeasta paikasta ohi ja  eteenpäin...kuinkahan pitkään? 

Onneksi tajusin juuri nähneeni tien laidassa pienen puisen kyltin: "luontopolku" ja osoittavan kohti pientä pallokentän parkkipaikkaa. U-käännös ja paluu pallokentälle; Ekudden luontopolun lähtöpaikkaan. Hyvänä tunnisteena oikeasta paikasta, on pienellä parkkipaikalla näkyvästi töröttävä puinen karhupatsas. Jos karhun tassusta olisi töröttänyt vaikka kaktus, olisin varmaan tajunnut ottaa siitä tunnistuskuvankin, mutta niin ei nyt käynyt.

Noin 3 kilometrin metsäpolku, lähti pallokentän nurkalta ihanalle, pienelle, ojan ylittävälle sillalle, joka oli kuin portti paratiisiin...itseasiassa oikein lupaava alku reitille...


Satumainen portti johti niittypolulle, jonka pohja oli kuivuudesta halkeillutta savea. Savihalkeamiin vilahteli editseni lukemattomia araneus ja aranea-lajin edustajia piiloon askeleitani. 

Minut hyvin tuntevat, olisivat olleet ihmeissään miten niin tyynen rauhallisesti kävelin siinä kohtaa?! 

Voit googlettaa, jos haluat tietää, mitä nämä pienet vilistäjät olivat. (Niin tein muuten minäkin, ihan hetkellistä ilkikurisuuttani). Ilmeisesti itseni karaiseminen lasten ollessa vielä pieniä, oli nyt ainakin osittain toiminut.


Metsän reunaan päästyäni täytyi myöntää, että tunsin vähän jopa helpotusta. Vipeltäjät jäivät auringon lämpöön niitylle ja polku muuttui auringon paahteesta varjoisampaan ja suojaisampaan, mutta edelleen ihan yhtä lämpimään kulkureittiin.

Metsässä herättelin nälkäiset hyttyset aamupalalle ja taisin olla melkoisen mahtava buffet-aamiainen, kun minusta niin tykättiin. 


Kaunis metsäreitti puikkelehti vuoroin läpi lehti- sekä kuusimetsän, poikkesi lintutornilla ja jatkui suuren ja kauniin tammen editse.

Tammi oli opastettu oikein kyltillä. 

Nuolella varustettuna, oli opaste osoittamassa suuntaa mihin päin katsoa, jos vaikka joku sattuisi kulkemaan ohi näkemättä ympärilleen. 

Ehkä opasteelle on tarvettakin, herättelemään ohi paahtavien, sykemittaria tiiviisti tuijottavien viuhtojien- tai itikoita huitovien huomio. Itse kuulun nykyään ennemmin jälkimmäiseen lajistoon.

Paikoitellen metsä oli niin satumainen, että olisi voinut kuvitella itse Punahilkan hyppelehtivän punaisissaan vastaan ja pahan sudenkin kurkistelevan jonkun puun takaa. Kukaan ei kuitenkaan hypähdellyt vastaani, mutta yhdessä kohtaa kyllä tuntui, että suoraan puunrungosta olisi kurkistanut...niin mikähän kumma? ...kierosilmäinen kissa?

Toisessa kohtaa aurinko paistoi keskelle metsää niin intensiivisen spottivalon, että mietin jo, pitäisikö jäädä odottamaan estradille ihan selvästi kohta astelevaa esiintyjää? En jäänyt. Enhän tiennyt, kuinka kauan olisin "taiteilijan entrancea" saanut odotellakaan? Matka siis jatkui...

Polku kulki loppupuolella sähköaidatun niityn ohitse. Ilmeisesti joskus satunnaista ja onnekastakin kulkijaa voi kohdata näkymä upeista ja uljaista kaviojalkaisista. 

Polku palasi savipohjapolulle ja tällä kertaa keskityin pitämään katseeni maisemassa ja tunsin itseni ihan hitusen sankarittareksi. Mielessäni hulmusi tuulessa vähän ehkä joku muukin harteilla, kuin tukkani.

Reitin loppuvaiheessa muistan lukeneeni kyltin, jossa kerrottiin metsää huollettavan. 

Itsekin tunsin tehneeni metsänhoidossa jo urhean osani: Nälkäiset itikat oli syötetty, polkujen yli menevät seitit kerätty, kyyti liftaaville punkeille tarjottu ja vilisevät polkuasukkaat hätistelty. 

Seuraavalle tallaajalle oli reitti selvä, ainakin sen suloisen hetkisen verran.


Koska polku oli lyhyt ja melkoisen nopeasti kuljettu, päätin vielä visiteerata Porvoon idyllisessä vanhassa kaupungissa terassikahvilla.

Kiersin ensin mukulakivikatuja ristiin rastiin, ihastellen sitä vanhan arvokasta tunnelmaa ja nauttien päivän upeudesta. Istahdin sitten torin kupeessa olevalle terassille aamukahville ja seurasin pikkuhiljaa lisääntyvien turistien innokasta hyörinää ja pyörinää. 

Karaisin kielikorvaani, kuuntelemalla japaninkielistä vilkasta sananvaihtoa, katsellen kuitenkin häveliäästi, kuin omissa ajatuksissani ihan muualle. En ymmärtänyt sanaakaan, joten pystyin keskittymään eksoottisiin äänteisiin ja äänenpainoihin. Mietin miten erilaista kieltä puhummekaan ja kuitenkin olemme jollain tasolla kaikki niin samanlaisia, ihan joka paikassa. 

Ylikansallisia haasteita näytti kokevan japanilais-isäkin jälkikasvunsa kanssa, sillä aikaa kun perheen äiti oli hakemassa joukkiolle juotavaa ja syötävää. Tuli elävästi mieleen ne haasteet, kun käsiä olisi saanut olla kuin mustekalalla lonkeroita. Nyt ne lonkerotkin olivat vaihtuneet jo ihan toisten käsiin...

Oli povattu pilvistä päivää, mutta minua oli juuri rikastettu Porvoon kauniilla luonnolla, vanhan kaupungin viihtyisyydellä ja lämpimällä auringonvalolla. 

Onkohan olemassa jo sanonta "Porvoossa paistaa aina!"?


Kiitos paisteesta Porvoo!