Oli märkä ja pimeä ilta...

19.11.2017

Kävin iltalenkillä räntäsateisessa, pimeässä metsässä.

Lähdin pienestä tihuttamisesta huolimatta mielelläni, koska olen aina tykännyt lampsia lämpimin villasukin vuoratuissa kumisaappaissa. Mikähän siinäkin niin viehättää?

Heti alkumatkasta tuli vastaan isä työntäen pikkuisia kaksosia rattaissa. Hymyilytti ne pienet teletapit siellä rattaissa nököttämässä, toivat rakkaita muistoja mieleen....

Juuri kun ohitin isän kaksosineen, kuului rattaista suloisen pikkuinen ja hymyilevä "moi"....eihän siihen voinut olla vastaamatta!

Yhtä liikuttava oli isänsä lempeän sydämellinen naurahdus, jälkikasvunsa pyyteettömän avoimesta tervehdyksestä.


Otsalampun valossa, metsä näytti salaperäisen jännittävältä:

Hohtavan valkoiset jäkälätkin näyttivät ihan hohtavan pimeässä.

Tihkusade muuttui vähän lumensekaiseksi rännäksi ja se suli heti kauniisti kimaltaviksi vesipisaroiksi havujen oksille. Alhaalta ylöspäin katsottuna, vesipisteet havujen päissä näytti ihan kiiltomadoilta.

Katajat esittelivät upeita muotojaan pimeässä, valokeilan osuessa niihin. Onneksi huomasin kuitenkin vasta kotona kuvia selatessa, yhden katajan pikkuruiset kiiluvasilmäisen ilmeen, kun vesipisarat kimalsivat sillä kuin silmät. Mikähän mörkö se kuvitteli olevansa?!