Marskin majalle mars!

03.11.2017

Sinnehän sitä marssittiin, Marskin majalle. Pikku pakkanen, hitunen lunta maassa ja paljon aurinkoa taivaalla.

Metsien "reppuretkeläisiä" on varmasti tasan yhtä montaa erilaista tyyppiä, kuin on meitä repunkantajiakin ja jokainen nauttii metsäkokemuksensa omalla tavallaan, juuri niin kuin itselle on hyvä.

Joku kaipaa retkiltään suuria elämyksellisiä maisemia nauttiakseen, toisilla riittää jo ne pienet yksityiskohdatkin siellä matkan varrella.

Joskus retken kohokohta voi olla se matkan päämäärä ja toinen voi nauttia eniten juuri siitä kulkemisesta ja aina uusien maisemien kohtaamisesta.

Toiset laukkaavat metsiin kovaa kyytiä liikuntapainotteisiin suorituksiin, toisille se rauhoittuminen ja verkkaisempi tahti ympäristöä tutkaillen, tuo juuri sen nautinnon retkeilyssä.

Toiset odottavat mukavuuksia ja palveluja matkan varrella, jotkut haluavat heittäytyä hetkeksi ihan luonnon "armoille" ja omin eväin.

Toiset arastelevat poiketa viitoitetuilta reiteiltä ja kaipaavat "tasaiseksi tallattuja väyliä", toisille on luontevaa poiketa vähän reittien ulkopuolellakin ja hyödyntää juuri maaston monipuolisuus. On tietysti asia erikseen, kun taivaltaa täysin oudossa ympäristössä, silloin on parempi pysyä merkityllä reitillä tai ainakin tarkistaa silloin tällöin tarkka sijaintinsa, ettei tule ikäviä yllätyksiä.

Yhtä ainoaa ja oikeaa tapaa retkeillä, ei ole olemassakaan ja kaikki tavat nauttia metsästä ovat hyviä, jos luontoa ei vaan kuormita tai kuluta liikaa. Kun metsäkäynnistään ei jätä näkyviä jälkiä, on se vierailu onnistunut kaikkien kannalta.

Lähdettiin ystävän kanssa retkeilemään Loppiin (se oli tarpeeksi lähellä Lappia tässä kohtaa). Poronpolku oli vanha tuttu, sää oli aurinkoinen ja raikas pikku pakkanenkaan ei haitannut oikein pukeutuneena. Lunta oli metsässä melko vähän, mutta kuitenkin sen verran että polulle jäi jalanjäljet, kuin leivänmurut kuuluisassa lastensadussa. Olihan siellä jo joku muukin liikkunut jäljistä päätellen, sekä jalan että pyörälläkin.

Kavuttiin eräällekin paikalle, jossa oli jylhä kalliomuodostelma. Suurten kivenlohkare-jättiläisten keskellä oli parikin nuotiopaikkaa, kuin isot kivijättiläiset olisivat pitäneet juuri kokousta siellä.

Paikka oikein houkutteli tulemaan joskus iltahämärissä sytyttämään nuotion sinne jättiläisten turvaamaan paikkaan, kun samalla voisi kirkkaalla säällä ihailla upeaa tähtitaivasta yläpuolellaan. Kyllähän sen jättimäisten lohkareiden läheisyyden saattoi kokea ahdistavanakin, niin kovin suuria ja periksiantamattomia kivenjärkäleitähän ne olivat, eikä meillä ollut nyt edes tulta tuomassa lämpöä ja tunnelmaa.

Vähän matkan päässä jatkui kallio suurena kallioseinämänä, johon jäätynyt lumen sulamisvesi, oli tehnyt jääpuikoin upeita urkupillejä ja siinä rinnalla kasvoi kauniita jäkälä- ja sammaltuppaita sekä kallioimarrettakin uhmaamassa kylmää ja jäätä.

Matkan varrella ohitettiin myös veikeä punaisten kivien hiekkarinne. Utopisen hauskoja väriläiskiä kuin tonttu-ukkojen vilahduksia, siinä harmaiden kivien keskellä. Erityisesti mieleeni oli se retkrokukkasin koristautunut hyväntuulinen pyöreä kivi, se sai hymyn minunkin huulilleni.

Kävellessämme sitten harjumaisen muodostelman harjalla, molemmin puolin siinsi vesi, vasemmalla puolella vähän isompi vielä ihan sula järvi ja oikealla lampimainen osittain jäätynyt vesistö, jonka jään pinnassa oli hauskoja sulaneita ympyräkuvioita vieri vieressä . Auringonvalo teki jäähän, oikeassa kulmassa, ympyröistä häikäiseviä hopealaattoja ja joku siinä "dalmatialaisläiskäisessä jäässä" oli niin veikeää että veti huomioni puoleensa. Samoin teki myös ne rytmikkäinä aurinkoisessa rannassa seisovat puut, joiden välistä auringonpaiste pääsi valaisemaan vielä lumetonta metsänpohjaa siinä pikkupakkasessa.

Mieleen jäi myös Marskin majalle vievän kulkureitin varrella ollut nuori istututettu mäntymetsä "vanhempineen". 

Marskin maja oli kauniilla paikalla Punelia-järven rannalla. Pientä jääriitettä oli jo Punelian pinnalla ja vanha laituri uuden rinnalle unohdettuna, puolittain jo upoksissa oli jotenkin sympaattinen.

Hämmentävä yksityiskohta oli se Poronpolun suuntaa osoittava opastin, joka osoitti kolminkertaisen piikkilankaidan väliin jätettyyn kulkuaukkoon ja piikkilanka-aidan takana mainittiin olevan putkimiinakenttä?! Museoalueen rekvisiittaahan se vain nykyään oli, mutta sai kyllä vähän huvittumaan. Miinakentälle ei nyt lähdetty, ehkä liikaakin jännitystä.

Lähdettiin kuitenkin samaa tietä takaisin, kun aurinkokin alkoi jo osoittaa laskemisen ensimerkkejään. Tulipa mieleen vasta nyt, että se otsalamppu on syytä pitää taas mukana, kun päivän pituus lyhenee päivä päivältä ja pimeys yllättää niin kovin nopeasti.