Korvessa rämpii mielikuvitus

31.10.2017

Usein löydän itseni mitä omituisemmista paikoista retkilläni, eräänä päivänä keskeltä hirveäksi kyntöpelloksi rouhittua avohakkuualuetta, yksin, keskellä korpea.

Avohakkualueen pohjan oli metsänraivauskone rouhinut hurjaan kuntoon ja määränpää johon olin matkalla (lampi keskellä lumista korpea), tuntui olevan liian kaukana siinä maastossa. 

Paikan syrjäisyys sekä yksin olemisen haavoittuvuus iskee tajuntaan joskus ihan yllättäen ja konkreettisestikin. Jättimäiset ja tuoreet hirven sorkan jäljet lumessa, teki olon vähän epävarmaksi, varsinkin kun kuulin sen mylvintää jostain kaukaa. Ja se tuore hirven sorkanjälki hangella, oli melkein yhtä iso kuin oman kenkäni jälki!!

Lopulta kulkukin alkoi olla jo melkoisen hankalaa suurten kivelohkareiden ja suurten metsätyökoneen aiheuttamien lammikoiden takia.

Kun rento kävely muuttuu rämpimiseksi ja tasapainosulkeisiksi pahemmassa kuin kyntöpellossa ja vielä samanaikaisesti tulee tietoiseksi siitä, että ollaan isojen eläinten "olohuoneessa", onkin "kyläreissu" aika lopettaa.

Paluumatkalla tuli vaistomaisesti vilkuiltua olan yli.

Metsätiellä oli tosi isot linnun jalan jäljet, metsohan se oli tiellä tallustellut. Niin isoja linnunjalkoja en haluaisi kohdata, varsinkaan kun tiedän metson voivan olla melkoisen agressiivinenkin, jos sattuu huono hetki (soidinaika). Luonto selvästi muistutteli minun olevan vain satunnainen vierailija siellä.

Huomasin lumessa myös tuoreet ketun jäljet ja jäätyneen linnunraadon jäänteet. Eivät olleet tiellä vielä silloin, kun olin vasta menomatkalla. Olin ilmeisesti säikäyttänyt sen, kesken ruokavarastonsa siirtohommien, kun raato oli jäänyt siihen tielle.

Valkohäntäpeurojen, metsäkauriiden, jäniksen ja oravan jäljet tunnistin jo entuudestaan, enkä niiden läsnäolosta ollut yhtään niin varuillani kuin hirvien, suden ja mahdollisesti vaikka karhunkin olemassaolosta. En nähnyt kuin pelkät eläinten jäljet, mutta tunsin kuinka minua tarkkailtiin jostain kaukaa piilosta. Taisin olla ennemminkin tunkeilija kuin vierailija sillä kertaa. Tuntui että oli aika poistua paikalta.

Ihan syrjäisimmillä seuduilla, tulee kumman tietoiseksi omasta haavoittuvuudestaan, kun ainut kättä pidempi on pelkkä kamera tai kännykkä. Minä kun en omista edes selfiekeppiä.

Selfiekepillä voisi säälittävästi huitoa, jos saisi mahdollisen hyökkääjän nauramaan "puolustautumis-asetta" maha kippurassa niin, että ehtisi pinkaista vaikka puuhun! Voisihan karhua uhkailla youtube-jaolla tai hirveä some-levityksellä! Ja jos se ei tepsisi, voisihan puuhun kiipeämiseni olla ainakin melkoisen huvittavaa seurattavaa, oikea luonnon stand up-esitys:

forrest-up-show.

Onpa jännittävää ulkoiluttaa jo valmiiksi vilkasta mielikuvitustaan, ihan yksin, "middle in nowhere" ja säikähdellä sitten itseaiheuttamiaan ääniä, kun astuu oksan päälle, takki suhahtaa vasten havunoksaa tai huppu hulmahtaa tuulessa. Jälkeenpäin huvittaa ihan itseäkin.

Mikro-Mount Everest
Mikro-Mount Everest

Välillä retkeily vaan on... itseaiheutettua jännitystä... pienesti Extremeä.