Keski-Suomen kansallispuistokimara osa III, Pyhä-häkin kansallispuisto

02.09.2018

Pyhä-häkki

Pyhä-häkki on mieleenpainuvan kaunis ja monipuolinen kansallispuisto, jossa ei paatuneinkaan kulkija pääse tylsistymään, niin selkeän erilaisia ja jatkuvasti vaihtuvia puusto- ja maasto-alueita tuli eteen, toinen toisensa jälkeen. Kaikille jotain. 

Maisema vaihtui aina vain uuteen elämykseen ja ihan erilaiseen tunnelmaan. Oli koskematonta aarniometsää, hoidettua mäntypilarikkoa, aukeaa ja valoisaa suota, sekä kimmeltävää järveä, jonka rannalla hyvin hoidettu taukopaikka.

Maasto ja kengän aluset

Patikoitava reitti oli vaihtelevasti kivistä ja juurakkoista polkua, alkupuolella leveää ja vähän karkealla hiekallakin katettua, tasaisempaa kulkuväylää. 

Kiemurtelevat polut vei vähän ylös, sitten taas alas, korkeuserot ei kuitenkaan olleet mitenkään haastavia. Tuli tasaisesti mutkaa vasemmalle ja sitten taas oikealle, ei siis ollenkaan puuduttavan suoraa tai kovaa ja periksiantamatonta asfalttipohjaa. Siellä lepäsi mieli, keuhkot ja silmä, jopa kovia kokeneet polvenikin nauttivat tällaisesta maastosta.

Kuin vitsinä, oli yhdelle kaatuneelle puunrungolle joku joskus käynyt rakentamassa neljän askelman pikkuiset tikkaatkin. 

Rappuset näytti ihan pienille lyhytjalkaisille tonttusille tehdyiltä. 

Pikkuisille jaloille ehkä erittäinkin kätevä puunrungon ylitysapu, vaikka olivatkin jo parhaat päivänsä nähneet ja vähän kulmastaan kuluneet.

"Taiteilijan" väripaletti

Vanhassa, harmaantuneessa kuusikossa, sammalet helottivat suorastaan silmiä kirvelevän vihreinä ja värittömämmät kelot ja harmaiksi pystyyn kuivuneet kuusivanhukset, tuntuivat vain korostavan, juurillaan lepäävää vihreää mattoa.


Sininen taivas, valkoiset hattaraiset pilvet ja pilvien välistä ajoittain hehkuva auringonpaiste, vaihtelivat taivaalla, leikkien valojen ja varjojen välistä hippaa, puiden välissä.


Aika ajoin polun yli oli kaatunut puu, kuin esterata kulkijan iloksi ja vaihteluksi. 

Kaatuneiden puiden yli, sai vaihtelun vuoksi nostaa jalkaansa vähän korkeammalle ja lonkillekin tuli laajempaa liikettä.

Reitin varrella näytti olevan siroteltuna "pehmustettuja istuinpöllejä", väsyneen matkaajan levähtää. 

Sammaleinen istuinpehmuste olisi kuitenkin jättänyt takalistoon kostean muiston levähdyshetkestä ja ehkä siksi niitä ei oltu liiemmin testattu. 

Hyvä niin, pehmusteena oleva sammalmätäs, ei olisikaan kestänyt ihan niin kauniina, suuremmalla kulutuksella.

Luonto kutsuu

Joskus patikoidessa, kun nestettä on patikoitaessa kuitenkin nautittava runsaasti, ei kaikki neste poistu hikoilemalla. Tulee luonnollinen tarve tehdä poikkeama pusikkoon. Eikä siinä mitään, kun ei vaan jätä jälkeensä mitään näkyviä jälkiä.

Suon reunassa, juuri ennen pitkospuu-osuutta, vahdin asianmukaisesti pitkospuitten suuntaan mahdollisia vastaantulijoita, kun seuralainen kyykistyi puskaan. Oli tietysti ihan kohtalon ivaa, että juuri silloin ja juuri siitä toisesta suunnasta, ystäväni onneksi itse bongasi puskien takaa verkkaisesti meitä kohti etenevän, keikkuvan pipon. 

Ilmeisesti pipopää ei ehtinyt tajuta koko asiaa ja ystäväni ehti kiirehtiä housut jalkaansa. (Tästä ei tietenkään ole kuvaa tarjolla, vaikka se olisikin tarinan kannalta voinut olla varsin mielenkiintoinen ja varmasti harvemmin ikuistettu tapahtuma).

Jatkettiin matkaa, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kun sitten viimein, kyseisen pipon kantaja saavutti meidät pitkospuilla, olikin naurussa piteleminen, kun huomattiin hänen kantavan olallaan kameraa, jota koristi komeasti varmaan "maailman pisin" zoomi-objektiivi vastavalosuojineen. 

Jos kameransa linssiin olisikin osunut joku "omituisempi orava pusikossa", ei ilmeensä sitä ainakaan paljastanut. Annettiin ihan suosiolla tietä ja jättäydyttiin taakseen. Mietin ihan vaan sekunnin verran mahdollista "eläinkunnan omituisuuksia" -lööppiä tulevassa luontolehdessä, mutta päästin ajatuksen menemään tuulenpuuskan mukana.

Oli lämmintä ja aurinkoista, joten aukealla suolla puhaltavat ajoittaiset tuulenpuuskat tuntuivat mukavalta hikinihkeällä iholla ja puhalsivat kaikenlaiset turhat ajatuksentapaiset pois mielestä. 

Suo hehkui (mitenkään äskeiseen liittymättä) lämpimän keltaista, vihreää ja pikkuisen jo syksyn punaistakin.

Pienet, harmaat ja vaivaiskasvuiset havupuun taimet, olivat kiinnostavia yksityiskohtia keskellä matalaa suokasvustoa, mutta ne hävisivät (amatööriyttäni) kuvissa vähän suon pörröisiin tuppaisiin. 

Sympaattisen sitkeät ja sisukkailta näyttävät pienet havupuun käppyrät, tuntuivat itsepäisesti uhmaavan kaikkea ja kaikkia, ylhäisessä yksinäisyydessään.

Satumainen taidenäyttely

Tasaisen varmasti, upeassa maisemassa oli mielenkiintoisia yksityiskohtia silmän tarttua. Ei siinä ehtinyt huomata rasitusta tai väsymystä, kun metsän "taidenäyttely" oli niin taidokkaasti esiin aseteltuna:

Silmää hiveli kauniin kierteisesti kasvaneet kelot, joiden kyljissä oli jännittäviä koloja ja muotoja, yhdessä jopa näätä-eläimen muotoinen kolo.

Paljaaksi kuoriutuneitten käppyräisten kelojen oksat kiemurtelivat kuin jähmettyneet mustekalan lonkerot, kuin odottaen iltahämärää, jolloin kaikki metsän satuhahmot varmasti heräisivät pimeässä eloon.

Kehopositiivisuus on päivän sana

Silmän kantamattomiin näkyvässä pilarikossa, viivasuorat männynrungot korostivat jännästi joukkoonsa eksynyttä vähän muodokkaampaa yksilöä.

Silmä hakeutui vaistomaisesti poikkeavan erilaiseen, siinä tasatahtisen rytmikkäässä pilarikossa. 

Sääntöä uhmaavan pirteä poikkeus, mielenkiintoa herättävä erilaisuus.



Ihanan keijumaista tunnelmaa toi naavatuppaat kuusenoksilla ja sitähän olikin sitten ihan satumaisen paljon, todistamassa ilman raikkautta ja puhtautta. 

Harmittaa vaan, että kamera ei toistanut herkkää naavan vihreää ihan samalla lailla, kuin silmä sen näki. 

Eikä tuo silmäkään toistanut aina sitä, minkä mielikuvitus päässäni piirsi.

Jännittävää taidetta edusti myös kaksilatvainen mänty.

Se näytti ihan modernia tanssia esittävältä, (nimeltä mainitsemattomalta) tunnetulta, miespuoliselta tanssitaiteilijalta, joka eteenpäin taipuneena, pitkiltä suorilta jaloiltaan, taivutti suuret kätensä olkavarrestaan taakse, taiteilijamaisen notkeasti kuin siipiä ojennellen ja ylipitkiä sormiansa kohti taivasta haritellen. 

No huh huh, sehän oli ihan vaan jännästi kasvanut mänty. Mutta uskon, että sait vähän kiinni mielikuvitukseni taidehetkestä. 

Kuule niin se vaan on, että sen mitä ympäristö ei visuaalisesti tarjoa, voit aina värittää mielikuvitusväreillä, eikä koskaan tule tylsää! 

No niin, takaisin maankamaralle...

Eväät maistuvat tuplasti paremmalta ulkoilmassa ja varsinkin energian ihan todelliseen tarpeeseen nautittuna. Mikä sen upeampaa onkaan, kuin syödä eväitä patikointiretkellä, kauniin järven laiturilla, sudenkorentojen leikkiä seuraillen. 

Eväät syötyä, oli ihana vielä heittäytyä hetkeksi pitkälleen laiturille, nostaa tarpomisesta väsyneet jalat tuokioksi ylös kaiteelle, painaa silmät kiinni ja tuntea auringon säteet lempeinä luomillaan (siis silmäluomillaan tietysti, muutenhan se olisikin jo ihan eritunnelmainen juttu).

Hetkestä kiinni

Jos ei perästä tullut pariskunta, olisi tullut vilkaisemaan laiturilta avautuvaa järvimaisemaa ja jollei meidän olisi ollut aika jatkaa jo matkaa, olisin voinut hetken vaikka uinahtaa siinä luonnon rauhassa ja turvallisen luontoäidin sylissä.

Arvaapa, hengitinkö syvään tässä ympäröivässä heleän vihreässä, puhtaudessa, rauhassa ja raikkaudessa. Piiiitkä nuuh.... ja perään vielä piiiitkä huuh... 

Vähänkin pidempään hengitellessä, olisi hetken päästä voinut kuulua piiiitkä kroohkin....

Siinä olisi metsäneläimillä ja muilla reissaajilla ollutkin ihmettelemistä, kun rauhallisessa metsässä olisi alkanut raikua, järven ja suon yli, äänekästä kuorsausta. En ole päiväuni-ihmisiä (ainakaan vielä) ja päivääkin oli vielä jäljellä.

Lähtiessämme tälle patikalle ajoissa aamulla, oli parkkipaikalla ollut vain yksi henkilöauto ja yksi asunto-auto. Kun patikointimme jälkeen palattiin takaisin parkkipaikalle, oli se jo täynnä autoja, mutta ihmisiä ei näkynyt missään. Metsä oli jo nielaissut ihmiset reiteilleen ja meidän patikointimme oli patikoitu.


Yhtään niin mukavaa liikuntamuotoa en keksi kuin luonnossa patikoiminen. 

Liian paljon otettaisiin minulta pois, jos luontoretkeilyä en pystyisi enää harrastamaan. 

Sen eteen on siis parasta edelleenkin tehdä töitä ja nähdä vähän vaivaakin.

Oli kuitenkin ihana riisua vaelluskengät hetkeksi ja tuulettaa jalkoja kevyemmissä kengissä. 

Sellaistakaan ihanuutta ei voi kokea, jollei välillä käy oikein kunnolla hauduttamassa jalkojaan vaelluskengissä.

Kevyt oli kenkä sekä pääkoppa, 

mukavasti rasitettu, jokunen lihas 

sekä ihan koko kroppa.