Hyvää tekevä luontokuplani

06.01.2019

Olen oppinut sulkemaan häiriötekijöitä mielestäni ja nautin usein hiljaisuudesta, joka ei oikeasti ole edes hiljaisuutta. On eduksi osata sulkea ulkopuoliset äänet mielestään, jos ne häiritsevät keskittymiskykyä. Sivuhuomautuksena voisin mainita, että kun lähipiirissä pyörii perisuomalaisen ristiriitaisesti "puhumaton, viisaasti vaikeneva ääneen ajattelija", on ihan hyvä jossain kohtaa osata sulkea joitain ääniä mielestään ja silti olla herkällä korvalla niille merkityksellisille kuultaville asioille.

Tiedostan blogini "kuplamaisen maailman", johon en haluakaan tuoda ympärillä tapahtuvia kauheuksia tai surullisia tapahtumia, vaikka... tai juuri siksi, että ne niin silmäänpistävästi tulevat eteen kaikista medioista muutenkin. Tiedostan, tunnen ja koenkin joskus ikäviä asioita, mutta suothan anteeksi, niitä en halua blogissani korostaa...tuntuu se sitten jonkun mielestä kiiltokuvamaiselta tai ei. Ei ole empatiakyvyttömyyttä, naiviutta tai sinisilmäisyyttä, jos haluaa pitää jonkun kolosen elämässään, mihin voi mennä tuntematta sitä kaikkea maailman tuskaa kokoajan ympärillään.

Ja vaikka ikäväkseni vähän aikaa sitten, totesin lähiympäristöni metsienkin katoavan kiihtyvällä tahdilla meidän ihmisten "elintarpeiden" tieltä, joudun vain sopeutumaan tilanteeseen ja etsimään metsän eläinten tavoin, uusia alueita päästä "luontokuplani turvaan", aina vain yhä kauempaa ja kauempaa.

Luontokuplassani olen osa kaikkea ympärillä olevaa, tunnen yksinkertaista ja vaivatonta olevaisuutta ympäristöni kanssa, unohdan hetkeksi ihmisen roolini ja voin vain yksinkertaisesti ottaa vastaan kaiken sen, mitä eteeni sattuu ilmestymään. Normaalisti muu metsän elämä ilmestyy eteeni vain jälkien tai äänien muodossa, mutta juuri sopivin välein ja mielenkiintoni ylläpitämiseksi, eteeni tarjoutuu silloin tällöin tilaisuus kokea jotain vähän erityisempääkin.

Tällä kertaa olin vasta tullut lähimetsämme reunamille, kenenkään vielä tallaamattomalla, uudella, vasta sataneella lumella rauhallisesti tallustellen. Silmäkulmassani huomasin vilhtavan tumman hahmon metsän siimeksessä, siinä ihan lähelläni. Seisahduin vaistomaisesti paikoilleni, enkä edes kuvitellut hamuilevani kameraa esiin siinä hetkessä.

Normaalisti tässä kohtaa huomaan koiranulkoiluttaja marssivan risteävää polkua tai lenkkeilijän vilahtavan polkujuoksullaan tai vaikkapa rullaavan pyöräilijän omilla reiteillään, mutta tällä kertaa vaistosin jotenkin, että nyt oli jokin ihan muu kyseessä.

Tuijotin paikoillani metsään päin ja jos mikään ei olisi edelleenkään liikahtanut seuraavaan sekuntiin, olisin varmasti jatkanut vain matkaani. Vaikka katsoin suoraan kohti, silmäni eivät osanneet hetkiseen hahmottaa paikoilleen jähmettynyttä näkemääni. Vasta kun minua lähimpänä ollut yksilö päätti katkaista maagisen pysähtyneen hetken ja sännätä karkuun, tajusin katsovani täysikokoista metsäkaurista tai valkohäntäpeuraa (hetkisessä siis jo pelkkiä "perävalojaan").

Arka ja vikkelä metsäkauris säntäsi korvat valppaasti pystyssä karkuun puiden lomaan, puoliskonsa perässä. Tuli mieleeni mainos, jossa varoiteltiin näkökenttämme vajavaisuudesta autolla ajaessa ja kehotettiin varovaisuuteen aamu- ja iltahämärissä, kun tienreunasta näkökenttään voi ilmestyä joku tielle pyrkivä eläin kuin tyhjästä (mainoksessa poro)...nyt tajuan sen maagisen pysähtyneen ja siksi sokeankin hetken. 

Onneksi omassa maagisessa hetkessäni: 

  • Oli allani turvallisesti nastakengät eikä suinkaan -renkaat. 
  • Emme olleet moottoritiellä vaan metsässä. 

  • Kohtaamani eläin ei pelottanut sarvilla, hampailla tai pitkäkyntisillä tassuillakaan. 

  • Emme varsinaisesti olleet ihan törmäyskurssilla, vaan lähinnä sivuamisetäisyydellä toisistamme.

Harvoin on mahdollista päästä noin lähelle arkoja metsän eläimiä, niillä kun on niin kovin tarkka kuulo- sekä hajuaisti. Olin ilmeisti liikkunut sopivasti tuulen alapuolella ja niin kevyellä ja hiljaisella lumipeitteellä, että ehdin pokkeuksellisen lähelle, ennenkuin havaitsivat minut. 

Tunsin aikamoista onnekkuutta! Voisin mielelläni tulkita kohtaamisen niinkin, että minusta jotenkin huokuisi ympäristöönikin rauha ja turvallisuuden tunne, kun pääsen aika ajoin niin lähelle luonnon "villiä, elävää ja sykkivää sydäntä".

Samalla lenkillä minua ilostutti kuusen oksillä iloisesti hyppelehtivä tosi pikkuinen lintunen. Se oli väritykseltään melkoisen vaatimaton, mutta liikkeiltään sitäkin pirteämpi hyppelehtijä, (oma veikkaukseni puukiipijä). Lyhyitä kirkkaita ääniä päästellen, näytti nyppivän nokallaan kuusen oksilta jotain pieniä aarteita, häiriintymättä ollenkaan katselustani.

Vielä tuplapisteiksi ä-kirjaimen päälle, Ihan kotimatkani viimeisessä risteyksessä tuli vastaani varsinainen sydänten murskaaja!  5-vuotias, musta, nappisilmäinen Labradorinnoutaja, oli selvästi sitä mieltä, että olin tullut vastaansa ihan sitä ilostuttaakseni. Eihän sitä millään voinut ohittaa, kun tapitti kimaltavan mustilla silmillään, korvat lempeästi luimussa ja häntä sekä kuono niin isolla hymyllä, että sillä olisi lämmittänyt vaikka kerrostalollisen pakkasesta kylmettyneitä sydämiä! Siihen istua lämpsähti eteeni, ihan jalkojeni juureen ja otti niin musertavan aseistariisuvan ja lämpimän katsekontaktin, että meinasin sulaa vahalammikoksi siihen lumiselle hiekkatielle!

Omistajansakin oli ilmeisesti tottunut matkan ajoittaiseen katkeiluun, kun odotti niin kärsivällisesti hymyillen varsinaisen "luonnonlahjakkaan terapiakoiransa" tehdessä lämmintä tuttavuuttaan kanssani. Olen kohdannut paljon iloisia koiria, enkä usko pahastikaan olevani väärässä, kun sanon että tuon koiran perheeltä ei rakkautta ja iloa puuttuisi!

Olipa raas virkistävän elämyksellinen lenkki.

Hei, voisinpa haastaa sinut vielä vapaaehtoisella pienellä tehtävälläkin:


Bongaa lumisesta luonnosta jäljet, 

joilla voit osoittaa itsellesi, 

että et elä pelkässä lasikuplaisessa paperipainossa, 

jota muut heilauttavat silloin tällöin.