Häkkitiikerin aarteita

13.03.2018

Tilanne muuttuu joskus tosi äkkiä,

tekee mieli turhautumistaan ravistella kuin hiekkasäkkiä.

Uudet raamit rajoittavat ja kalterit koristavat äkäisen tiikerin häkkiä.

Tästä "häkistä" on päästävä pois nopeasti, pian tai vähintäänkin äkkiä.

Kun ottaa sattumasta koppia, voi siitä jotain tärkeää joskus oppia.

Vaan ei auta kiirehtiä, hätäillä ja hosua,

taitaisi säntäily vaan omaan tassuun osua.

On parasta ottaa kärsivällisesti ja maltilla,

ainahan voi seikkailla mielikuvituksensa vahvalla valtilla.

Jos löydän väliaikaisesta "häkistäni" jotain kaunista ja hyvää,

voi tuoda se elämääni jotain yllättävää uutta ja ajatusta viisasta, syvää.


Aika tuntuu pysähtyvän tai ainakin hidastuvan, kun odottaa jotain tapahtuvaksi tai ohi meneväksi. 

Sydän on paikallaan omassa pienessä kolossaan ja sillä suojaksi rakennetut raamit. 

Päiväkirja kuulee kaiken, ne haparoivatkin hetket, arvostelematta, puhumatta päälle, väittämättä vastaan, korjaamatta kirjoitusvirheitä tai odottamatta isoja, viisaita sanoja. 

Päiväkirjani ei välitä kielioppikummituksista, kevyemmästä sanahelinästä tai lyijynraskaista vuodatuksistakaan. Se ottaa vastaan mukisematta kaiken kuran sekä kultahippuset, vähentää kuormaa ja säilyttää muistoja, joita pääni ei jaksa kantaa. 

Puhelimen näkymätön signaali ei kanna eleitä, ei sanomattomia sanoja eikä kosketusta.

Henkilökohtaisesti nostankin kädet tässä kohtaa pystyyn...puhelin kun tahtoo olla usein ihan muussa käytössä kuin siinä, mihin se on alun perin tarkoitettu.

Voi niitä lankapuhelinaikoja...hyvässä sekä pahassa!

Kivenkova kylmä pinta, terävällä reunalla, niin lämpimän pehmeä ja herkkä, kuin hellää kosketusta kaipaava.


Ikuisuus, päättymättömyys, jatkuvuus..

Pienet säröt, kolhut ja kiemurat, voivat olla joskus niitä kaikkein tärkeimpiä yksityiskohtia, jotka tekevät meistä mielenkiintoisia ja persoonallisia. Kalliokiipeilijöille poikkeamat tasaisessa pinnassa voivat olla jopa hengenpelastus.

Välillä tuntee kulkevansakin kuin kaltevalla ja liukkaalla pinnalla. Silloin kaipaa tukevaa kahvaa, johon tarttua.

Kun ote on luja ja pitävä, alkaa pian tuntua ettei tilanne niin paha ollutkaan ja että pieni pakottava suunnan muutos, toikin jotain ihan uutta.

Siinä sitten hetken kahvassa kiinni roikuttua, voi tulla taas mieleen, tehdä jotain uutta ja jännittävää. 

... ja ei kun karuselli pyörimään ja (pikkaisen) vauhtia!