Aurinkoista glitteriä Suomiehen luontopolulla

15.10.2018

Olin viikkoja sitten tilannut juuri tälle nimenomaiselle sunnuntairetkelle aurinkoista ja sitä todellakin saatiin (ihan lämpöennätysten kera) keskellä lokakuista syksyä. Olin iloisessa joukossa, itse aikaisemminkin vierailemallani Suomiehen luontopolulla päiväretkellä.

Aurinko lämmitti, valaisi ja hellitteli meitä säteillään. Laaja, avoin alue, salli puhtaan ilman ja valon seurata verkkaisen mukavaa menoamme ja reittikin oli jaloille lempeän pehmeää hiekkapohjamaastoa, silmille sädehtivää auringonpaistetta, keuhkoille raitista ilmaa ja seurakin aurinkoisen hyväntuulista.

Kavuttiin pientä rinnettä ylös näköalapaikalle. Ylösnousussa poikettiin vähän polulta sivuun ja pieni puskan läpi poikkeamakin, sai aikaan lähinnä huvituksen hymyä, kun tuli hitusen sitä seikkailunkin tuntua siinä.

Eikä ole ensimmäinen kerta kun olen saanut hupiakin, pienestä reitin poikkeamasta johtuvasta haasteesta. Olenhan oikein konkari pusikossa ryskämisessä. On tullut löydettyä itsensä keskeltä laajan aukean umpihankea, reisiä myöten upoksissa. Olen viuhtonut apinan raivolla oikaisten, keskeltä Lappilaista vetistä suota, sekä huomannut ykskaks seisovani keskellä vaikeakulkuista metsänraivaus-risukkoa tai keskellä myrskytuulten sikin sokin kulkureitille tulitikkuina kaatamia valtavia petäjiä. 

Joka kerta on haasteista selvitty lähinnä huvittunein muistoin...no, joku kerta saattoi joku vähän pikkuisen sisuuntuakin... Niitä reissuja olen kuitenkin makeimpina ja mieleenpainuvimpina muistoina muistellut.

Nyt siis siellä soranottopaikan harjanteella, ihasteltiin eteen avautuvaa näkymää: kaunista ruskan värittämää metsärajaa, nurinkurisia puita, juuret kohti taivasta sekä koko alueen keskeistä taideteosta: jälkeä, joka melkein sai uskomaan yksijalkaisiin jättiläisiin.

Suurimmalta osaltaan ympäristöä pehmensi ja vaimensi, kauniin kirkkaan vihreä sammalmatto. Kuin alueelle olisi levitetty jättimäinen kokolattiamatto, joka ei ympäröivää ilmaa suinkaan kuivattanut tai huonontanut, vaan pikemminkin päinvastoin.

Kauniisti sammaloitunut pehmeä hiekkapohja ja eteen avautuva heleän vihreä näkymä, aiheutti tunteen, kuin olisi taas kerran astellut keskellä jotain suloista satua. Mielikuvitukseni ei tarvitse paljon aktivoituakseen, kuten joskus olen tainnut mainitakin.

Pieni hetki "köysikiipeilijänä", vankasta köydestä tukien rinnettä nousevalla polulla. 

Metsän läpi paistava auringonvalo, joka toi upeaa hehkua. 

Ilmassa saattoi ihan nähdä, yön viileyden aiheuttaman kosteuden leijailevan puiden välissä. Se oli ihan taianomainen näkymä.

Enpä olisi yhtään hämmästynyt vaikka siihen olisi ilmestynyt taivasta kohti ulvovan suden silhuettikin usvan keskelle, auringon heittämään valokeilaan, suurelle kivelle. 

Minikeijukaisten tanssia ja kevyttä hypähtelyä, voisi kuvitella näkevän kosteudesta esiin tulleilla pienillä seittitrampoliineilla.

Polku johdatti ohi pyöreiden kivien peittämän rinteen, jossa torvijäkälä tuntui viihtyvän, melkeinpä ihan villiintyneen, otollisten olosuhteiden erinomaisuudesta.

Joskus tunnen tunnelmien muutoksen voimakkaana, pelkästään värien, materiaalien sekä valojen muuttuessa ympärillä. Onhan kostean ilman leikki valonsäteiden kanssa melkoisen huikea näky. 

Onneksi kamerani suostui toistamaan sen, mitä silmillenikin tarjoiltiin. Joskus tunnen suurta etuoikeutustakin siitä, miten kauniita asioita silmieni eteen usein aukeaa. 

Aistit herkistyy luonnossa, kuin eläimillä.

Jos olisin pitkiä aikoja luonnossa, saattaisin jopa muuttua ihan metsänpeikoksi, pörröinen tukkakin on jo omasta takaa.

Paikoin varjopaikoissa, joihin vasta nouseva auringonpaiste ei vielä ollut osunut, saattoi nähdä kastepisaroita kuin tähtipölynä tai ripoteltuna glitterinä kasvien lehdillä. Miten kauniisti kimalle reunusti terälehtien ääriviivoja ja toi kimaltelullaan esiin lehtien pinnalla erottuvia karvojakin? Kuinka niin piskuiset, melkeinpä mitättömät vesipisarat, voikin tehdä jo ennestään kauniista, ihan häikäisevän kaunista? 

Kimallusta en valitettavasti osannut vielä saada kamerallani sellaisena esiin kuin se silmille näkyi, mutta kuvittele sellainen kiiltokuvien kimalle, niin tiedät mitä yritin saada kuvaani tallennettua.

.Hämmästyttävää sekin, kuinka karvaisuus voi näyttää kauniilta muidenkin kuin nelijalkaisten ystäviemme yllä. 

Vinkki siis ensi kesäksi: karvojen poistamisen sijaan, hitusen glitteriä kaikkiin karvaisiin kohtiin ja ei kun aurinkoon säteilemään...kyllä on nättiä!!


Ilman parkua ja marinoita,

taaskin oli luonto täynnä tarinoita.

Se on ihan lataamatta valmis peli,

oli sää sitten mikä tahansa, vaikka ihan aurinkoinen vesikeli.