Aamiainen Tiffanil...ei kun Nukarinkoskella

07.08.2018

Nurmijärvi, Nukarinkoski

Olin illalla tehnyt aamupalaleivät, pakannut juomavettä reppuun ja ladannut kamerankin valmiiksi. Aamulla heräsin ajoissa, eikä tarvinnut kuin keittää kahvia termariin, napata kamat kasaan ja sujahtaa työpaikkaliikenteen sekaan. Keula kohti Nurmijärveä, radio pois päältä johdattelemasta vääränlaiseen tunnelmaan ja jarrupoljin pohjaan oikeassa kohtaa. 

Auringonpaistekin lupasi taas uutta lämmintä päivää. Vähän kuitenkin siedettävämpää.

Ohi, yli sekä ympäri

Reitti oli selkeä ja helppokulkuinen. Olin kuin Liisa Ihmemaassa ja Irvikissa yhtäaikaa; ihmettelin kaikkea kauniin ihmeellistä ja tein katoamistemppuja väylältä, singahtelemalla vähän väliä kosken rantaviivaan vieviä polkuja, ihailemaan ja tallentamaan kaikkea kameralleni.

Pari hyväntuulista ohitusta

Aikaisin aamusta sai olla lähes omissa oloissaan. Ainoat näkemäni ihmiset olivat: Koiranulkoiluttaja kahden koiransa kanssa sekä paikallinen "Suomi-Leijona". 

Koira-ihminen meni ohitseni hyväntuulisesti moikkaillen. Ilmoitin ettei minua haitannut koirat irrallaan, muttei uskaltanut koiriaan päästä irtikään: "olivat kuulemma turhan innokkaita eläin-ystävien perään".

"Suomi-Leijonaksi" mielessäni ristimäni heppu (suuresta kaulariipuksestaan johtuen), vaihtoi jopa muutaman sanasenkin kanssani. Oli kuulemma ollut narraamassa lohia koskesta, mutta tullutkin ilmeisesti itse narratuksi. Helteitten lämmittämän veden vuoksi, lohet olivat nyt syvemmässä vedessä ja "Suomi-Leijona" kantoi nyt siis turhaan tuulettamiaan välineitä jo pois. 

Sain asiantuntevan analyysin siitä, missä niitä narrattavia nyt voisi olla, sekä vielä siitäkin, kuinka saisin hyviä kuvia virtaavasta koskesta. Nyökyttelin asiallisesti muka "tietäen" mistä hän puhui ja keskityin näyttämään niin kovasti fiksulta, että suustani pääsi lipsahtamaan "minäpä vaan olenkin sellainen räpsyttelijä, etten niin tiedä noista valotuksista...vielä. 

" Suomi-Leijona" ymmärsi olla vääntämättä rautalankaa, sipaisi vaan turpaansa vähän epäröiden.  Pohdiskeli selvästi "kuvauskurssin perustamista paikassa: Nukarinkosken metsäpolku". Niin tuntui mielellään tuovan tietämisensä esiin. Eikäpä hän tietenkään mitään edes harkinnut, olipahan vaan hauska ajatella niin. En kaivannut oppituntia ja huikkasin rempseästi heipat.

Matka jatkui. Kuljin muutaman pätkän pitkospuita, josta päättelin maaston olevan tavallisesti paljon kosteampaa. Koskikin oli kuulemma ennätyksellisen matalalla, oli tiennyt Suomi-Leijona aikaisemmin kertoa (ehkä paikallisuuttaan).

Kapusin ihastuttavasti vähän vinksahtaneita portaita, jotka näyttivät johdattavan suoraan kohti valoa ja toiset kohti pimeää. Molemmat tuntuivat johdattavan samalla tavalla, sekä kohti jotain vähän pelottavaa salaperäisyyttä, että toisaalta jotenkin lupaavaa toivoa ihan siinä "nurkan takana". Jännittävää.

Kosken vuolaimman kohdan saattoi ylittää siltaa pitkin. Sillan penkkilevikkeellä, pääsin nauttimaan termarikahvit mukavan viileässä, mutta aurinkoisessa paikassa. 

Alla kuohuva vesimassa, teki olon kuitenkin jotenkin tietoiseksi siitä voimasta, joka alapuolella jylläsi ja mietin miltä tuntuisi, kun vettä olisi se normaalin runsas määrä ja kohinakin kovempi? 

Olisin ehkä istuskellut pidempäänkin siinä helpottavassa viileydessä helteitten keskellä, mutta sillanvartijana toimiva ampiainen tuli hätistelemään eteenpäin tai sitten se halusi vain osallistua aamiaistarjoiluuni, vaikkei minulla ollutkaan mitään makeaa mukanani.

Toisella puolella virtaavaa vettä, taisin poiketa polulta. Huomasin nimittäin joutuneeni paikallisten koskinaapureiden pihatielle, jota pitkin kävelin kapealle päällystetielle, joka johti lähtöpisteeseeni vievälle siltatielle ja sen kautta parkkialueelle.

Autotien varrella kasvoi tammia, notkuen vähän jopa kliseisen täydellisiä tammenterhoja. Mielikuvitus valloillaan, näin jo jostain rynnistävän katastrofaalisen touhukkaan Ice-Age-oravan, jahtaamassa herkkuaan. Vaihdoin ihan varmuudeksi tien toiselle puolen, välttääkseni törmäystä; niin elävä kuva tuli mieleeni. Jos mietit mitä on oikea sisukkuus, huvita itseäsi katsomalla Ice-Age -animaatio. Sopii hyvin myös viilentämään oloa näissä helteissä.


Toisella puolen tietä, oikaisin päiväkodin parkkipaikan kautta ja huomasin, että myös takiainen oli hoksannut, pienille, söpöille aluilleen sopivan paikan kasvaa. Siinä se tuntui viihtyvän takiaisen jälkikasvu, tarhan pihassa. Olin jopa erottavinaan näistä "lapsosista" prinsessaa leikkivät ja rasavillimmät tapaukset, ihan vain niiden pienistä piikkisistä päistään.

Oli aika lähteä paluumatkalle, ennen kuin mielikuvitukseni riistäytyisi ihan hallinnasta. Eipä ole koskaan tarvinnut kauan etsiskellä kuvattavia kohteita, kun tuntuvat ilmoittautuvan ihan itsestään, kuin parhaimmatkin linssiluteet.

Kotimatkalla, mutkaisen tien varrella, kasvoi jonossa pieniä aurinkoja, joiden luulisi saavan töihin kiiruhtaville ja töistä kotiin palaaville hymyn huulille. Niitä oli niin pitkän matkan varrella, että vaikka ensimmäisen auringonvalon hehkuttaman pikkuauringon olisikin ohittanut, joku niistä osuisi ihan väkisin kiireiseenkin silmään. 

Aina joku pikkuaurinko oli venyttänyt itsensä selvästi muita lähemmäs taivasta ja minun ei auttanut kuin etsiä paikka pysäyttää auto ja palkita sellainen innokkuus ikuistamalla kuvaan.