Seikkailujeni satoa
...seikkailuhan se on pienikin sellainen

Oho, olen seikkaillut niin, että ne eivät mahdu enää samalle sivulle...uutta sivua pukkaa!

"Metsän kutsu" tekee jatkoa tälle sivulle.

Helvetinjärvi osa II

Yritin tiivistää edellistä vaellusreissujuttuani, mutta jäi vielä muutama maisema, joka ansaitsee tulla nähdyksi.


 Seitsemisen kansallispuisto, Ylöjärvi ja 

Helvetinjärven kansallispuisto, Ruovesi 

Majoittuminen: Hyvän haltijan majatalo (marjatila) Ylöjärvellä 

torstai:

tutustuminen majapaikan ympäristöön ja tarjontaan

Saavuimme ystäväni kanssa majoitukseemme sateisena torstaipäivänä. Marjatila särkilammen rannalla, johon majoituimme vaelluksiemme lomassa, tarjosi meille lämmintä, kuivaa ja pehmustettua lepopaikkaa yöksi, päivällisten vaellustemme välissä.

Tila rajoittui kauniiseen Särkilampeen, jota asusti joutsenpariskunta neljän melko suuren poikasensa kera. Nähtiinkin päivittäin niiden tekevän lentoharjoituksia...tai oikeammin joutsenvanhemmat koittivat houkutella poikasensa lentoon, tehden näyttäviä lähtö-liitoja ja -kaarroksia järven yllä ja äännellen kutsuvan rohkaisevasti jälkikasvulleen. Poikaset vaan pysyttelivät sitkeästi järven turvallisessa pinnassa, kylki kyljessä, eivätkä olleet oikein kuulevinaan tai näkevinäänkään, vanhempiensa kutsuhuutoja ja houkutteluja (tiedän niin tuon tunteen).

Aamuisin järven pintaa viisti kaunis utuvaippa, jonka upea auringonnousu sai lämmöllään katoamaan maagisesti. Joutsenet ja utu sai mieleen mahtavia kuvia, mutta olin liian laiska ja saamaton löntystelläkseni aamutuimaan rantaan asti kuvailemaan. Eikä näkymään olisi sopinutkaan rantaan jäykästi löntystelevä peikkotukkainen aamutorkku. Ihan siis jätin menemättä, jottei maisema pilaantunut, luontoihminen kun olen.

Saapumispäivä saapasteltiin sitten tilusta ympäri kuin tilalliset konsanaan, saappaanvarret napsuen sadesäässä. Lampaat määkivät kysellen aikeitamme ja kukkokin kiekaisi pariin otteeseen pihapiirissä, kunnes totesivat meidän olevan niille ihan turhia, tyhjin käsinemme.

Mansikka-, vadelma- ja herukkapellot tarjosivat jo viimeisiä herkkujaan majapaikkamme ympärillä ja koska mansikat oli valtosin jo pelloilta kerätty, saimme emännältä luvan käydä keräämässä viimeisiä kypsyneitä marjoja, aamupuuroamme koristamaan. Kyllä mansikat ja päivävaellukselta keräämämme mustikat, kruunasivat aamupuuron joka aamu ihan pisteenä iin päällä.

Nukuttiin vanhan ladon ylisille rakennetussa, yhdessä kolmesta huoneesta.  Vietettyämme koko päivä polkuja, rappusia ja pitkospuita pitkin vaeltaen, illalla olikin sitten melkolailla "tasaraha"-kunnossa päivän seikkailuista.  Eipä paljon illalla muuta kaivannut kuin suihkun, lämpimän ruoan ja kuvallisen retkisadon läpikäynnin, ennen "NukkuMatin tapaamista".


 perjantai:

Vaelluspäivä Seitsemisen kansallispuistossa,

Torpparintaival ja kirkkaanlammin kangas 9,5km

Aamulla satoi vettä, joka kuitenkin lakkasi kuin sormia napsauttamalla heti, kun päästiin vaellusreittimme parkkipaikalle. Ilma oli happirikkaan raikas ja helppoa hengittää juuri sateen jälkeen ja kosteus toi esiin kaikki ne "hyönteistrampoliinit", joilla ei kuitenkaan taidettu ilosta hihkua.

Muutama isompi vaellusporukka ohitti parkkipaikan eloisasti jutellen ja nauraen. Oltiin jo ennalta nautiskeltu ajatuksesta olla ihanassa hiljaisuudessa ja pelkistä metsän äänistä nauttien. Huokaistiin jo helpotuksesta, että eivät osuneet "hilpeät" samalle reitille, kunnes peräämme kuului kuitenkin lähtevän yksi äänekäs joukkio. Ihmeteltiin jonkun verran sitä turisteja luotsaavaa päiväretkiopasta siinä, kun ei tuntunut kunnioittavan metsän rauhaa, saati sitten muiden retkeilijöiden hakemaa rauhaa. Opas kailotti "tietämystään" suureen ääneen, ilmeisesti sille viimeisellekin jonon päässä, viitsimättä seisahtua ja odottaa, että kaikki olisivat koolla kuullakseen. Kiljahtelivat siellä toinen toisillensa, kuin tarkoituksella mekastaen. Pelkäsivätköhän mahdollisia karhuja, hirviä tai susia lähistöllä?! Onneksemme ryhmä kääntyi lopulta lyhyemmälle reitille ja kailotus kaikkosi jonnekin metsän siimekseen.

Sammal- ja kuusimetsät on melkoisia äänenvaimentimia, sen lisäksi että toimivat ilmanpuhdistimina, puhumattakaan siitä vihreästä värinloistosta, jonka tarjoavat näköhermoille. Vihreät värit maassa ja puissa, olivat ihan käsittämättömän kirkkaita ja sininen väri taivaalla ihan ihmeellisen sinistä ...turbobuustattuja värejä! Niitä värejä ei voi kuviin vangita, vaikka joka kerta sitä vaan sitkeesti yrittää!  Ilman puhtaudesta kertoi ne (jo vähän hilpeyttäkin aiheuttavan tiheät), naavatupas-esiintymät puiden oksilla. Puhdasta ilmaa ihan alleviivattiin niillä jo melkeinpä yliampuvasti.

Satumaisen upeita yksityiskohtia satumaisessa metsässä ja me oltiin ne satuun sopivat menninkäiset (keijukaisiksi en tohtinut meitä kuitenkaan tituleerata!)

Torpparintaipaleella päästiin tutustumaan vanhaan perinnetilaan ja tarkemmin siihen tutustuessa, päästiinkin katsomaan kuinka siellä kuvattiin juuri "Katti Matikaisen" seikkailuja Pikku Kakkoseen. Tunnelmoitiin hetki vanhaa aikaa: aitassa, savusaunassa, varastossa, ruoka-aitassa ja navetassa, jossa toimi kanala kukkoineen edelleenkin. Paikan emäntä oli asianmukaisesti pukeutunut ja jos ei kuvausryhmää olisi ollut paikalla, olisin voinut kuvitella nurkan takaa pinkaisevan Vaahteramäen Eemelin, kissaa jahtaamassa. ...nyt siellä pyöri vain kaksi karvaista tv:stä tuttua viiksekästä otusta.

Seurattiin kuvauksen yksi otto ihan mielenkiinnosta ja jatkettiin sitten matkaamme tilan läpi menevällä vaellusreitillä. Koettiin suota, aarniometsää ja kirkkaanlammin kankaalla vielä yksi harjukin. Koko keho otti ihan tuntuvasti vastaan kaiken raikkaan, puhtaan ja sopivasti vaihtelevankin vastaantulevan sillä reitillä.

lauantai:

Vaelluspäivä Seitsemisen kansallispuistossa,

pidennetty ja sovellettu Kirkassoljasen reitti 13 km

Suota, pitkospuita, juurakkopolkuja ja yksi vähän tylsempi osuus metsätietä, jota keventävän hauskasti koristi kuitenkin yhtäkkiä kaksi tattia.

...siinä ne vaan törötti keskellä tietä jykevillä jaloillaan, komia lakki päässään.

Jännitystä edusti tällä retkellämme kosteina liukkaat ja osittain jo pahasti lahonneet pitkospuut, soisemmalla osuudella.

Taivaltaessamme juuri tällaista "extreme-osuutta" (lonkat kipeinä liukkailla pitkospuilla köpöttelystä), saatiin taas yllättäen melkoinen turbovaihde päälle, kun kuultiin perästämme ääniä, joka tiesi tavoitteenamme olevan grillipaikan jakamista ties miten ison joukkion kanssa.

Oltiin jo nimittäin pariinkin otteeseen ohitettu muutama kansoitettu taukopaikka, joten tällä kertaa päätimme ehtiä grillipaikalle ensin, saadaksemme valita levähdyspaikkamme vapaasti. Perästämme saapuva joukkio oli kuitenkin iloinen kolmen hengen seurue, joka vietti yhden heistä syntymäpäivää retkeilyn merkeissä. Ei ollenkaan paha tapa viettää synttäreitä! Saipa tämä synttärisankari vielä hellyttävän puhelunkin siinä grillipaikalla, kun pieni tyttärensä halusi laulaa isälleen syntymäpäivälaulun...jopa kahteen kertaan... se oli jo hellyttävän liikuttavaa! Kolmikko oli taivaltamassa pidempää "virkatietä", joka sivusi meidän reittiämme ja vaihdettiin vähän kokemuksia alueelta ja retkeilystä yleensäkin.

Grillipaikalle ilmestyi myös yksinäinen eväitä varasteleva karhukoirakin, kaulapannassaan radiolähetin. Ei ollut ihan ensimmäistä kertaa tämä eväsvaras asialla, niin röyhkeän tottuneesti kävi tutkimassa kaikkien eväät ja tavarat. Ihmeteltiin vähän koiranomistajan ajattelemattomuutta. Vai oliko kuitenkin oveluutta? Koira kun evästi grillipaikoilla varastellen, eikä tälle karvaiselle juoksentelijalle tarvinnut näin kantaa ruokaa mukana ja omistajakin pysyi kaikille "uhreilleen" kätevästi tuntemattomana, ainakaan kukaan ei kehdannut tunnustaa koiraa omakseen. Saattoipa hyvinkin isäntänsä kuunnella huvittuneena radiopuhelimen välityksellä jossain kaukana, kuinka koiransa aiheutti hämmennystä juoksennellessa pitkin metsää itsekseen?! Huvinsa kullakin.

Oltiin "valmiseväinemme" ripeitä jatkamaan matkaa, synttärikolmikon vielä jäädessä keittelemään taukoruokaansa. Lähdettiinkin juuri sopivasti kun paikalle ilmaantui lisää vaeltajia. Upea aurinkoinen ilma ja viikonloppu oli saanut selvästi muutkin metsäilijät liikkeelle.

sunnuntai:

Vaelluspäivä Helvetinjärvellä,

Haukanhieta - Helvetinkolu 11km ja Seitsemisen kansallispuisto; runotaival 2km

Suota, kuusikkoa, männikköä, kalliorantaa, järvimaisemaa, pitkospuita, kurua, rappusissa nousua ja laskua; useampaankin kertaan (verenkierto sekä keuhkot kiittelivät huomiosta) . Helvetinkurulle kiivettyämme, nautittiin eväät mahtavissa maisemissa korkealla kalliolla.

Myös tällä reitillä kohdattiin paljon koirien kanssa liikkujia ja taas kerran yksi vastuuton "lähetinkoiran" omistaja, jonka koira juoksenteli reitillä omia reittejään (eri koira kuin edellisenä päivänä) ja aiheutti yhden pahalta kuullostavan koiratappelunkin jossain kaukana, äänten kiiriessä kurumaisemassa helposti ylös kalliolle asti. Siinä koiria pelkäävällä tai oman koiransa puolesta pelkäävällä metsäretkeilijällä, oli varmasti kestämistä. Mitä tästä opimme? ...radiolähetin tuntuu tyhmentävän omistajaansa...sitä karvatonta omistajaansa.

Helvetinjärveltä päätettiin vielä ennen majapaikkaamme palaamista, poiketa lyhyelle Seitsemisen runotaipaleelle loppulämmittelylenkille. Runotaival askellettiin kevyemmin, palautellen väsyneitä lihaksia Helvetinjärven koitoksesta. Nimensä mukaisesti, runotaipaleella oli tasaisin välein marmorilaatta, johon oli kaiverrettuna runo (jokainen eri ruonoilijan käsialaa), liittyen jollain tavalla metsään.  Harjun vieritse kulkeva polku mutkitteli metsässä, jossa alamäki lämmitti reisiä ja kivisti polvia, kun taas ylämäki lämmitti pakaralihaksia ja sai huohottamaan. Ihan loppumatka meinasi olla jo itsensä väkisin raahaamista eteenpäin, mutta jostain kummasta löytyi taas turbovaihe, joka sai nousemaan vielä sen viimeisenkin pienen, mutta jyrkän nousun reippaasti takaisin autolle.

Jokaisen päivän n. 6h vaelluksen jälkeen, oli melkoinen nautinto käydä suihkussa, istahtaa alas, nostaa jalat ylös, venytellä voipuneita raajojaan ja syödä vatsaansa jotain lempeän lämmintä.  Unta ei tarvinnut illalla odotella ja joka aamu, käynnistellessä taas jäykkiä ja kipeytyneitä jäseniä, huomasi yllätyksekseen, kuinka kaikki kivut, säryt ja kolotukset hävisivät kuin tuhka tuuleen, kun lähti vaan reippaasti liikkeelle.

Telttailua ei kankeus olisi ehkä enää sallinut ja iän tuoma mukavuudenhalu, kiitti nöyrästi kuivasta, lämpimästä ja pehmeästä yösijasta, joka vähensi kantamustenkin painoa vaelluksella oleellisesti. 

Kaiken kaikkiaan elämyksiä kaikille aisteille...

Pilvijärvi

Juuri niin taianomainen, kuin nimi antaa ymmärtää

Pilvijärvelle lähdettiin ja löydettiin, vaikka risteys joka uimarannan parkkipaikoille johti, oli jätettykin ilman opasteita ja tie näytti pieneltä yksityistieltä. Enpä ihmettele sitä suojelunhalua... noin ihanalle retkeilyalueelle! Hyvin hämätty, mutta mepä löydettiin perille!

Olin saanut vihjeen, lähteä vaeltamaan myötäpäivää järven rantaa ja pysymään ihan järven tuntumassa, jotta voitaisiin nauttia järven maisemista koko matkan. Paikalle päästyä tuli joku henkilökohtainen oikosulku, joka vei meidät sitten täysin vastoin saamaani vinkkiä ja tekemäämme alkusuunnitelmaa. Lähdettiin siis uppiniskaisesti vastapäivään ja noudatettiin "sinistä kutsua", eli lähdettiin seuraamaan sinisiä merkkejä, jotka lopulta johdattivatkin meidät pois järveltä. Ei kuitenkaan mikään paha moka!

Oli niin paljon upeaa katseltavaa ja kuvattavaa, aistittavaa ja jaettavaa, nousua ja laskua, ettei edes huomattu taivaltamaamme matkaa. Tajuttiin Pilvijärven jääneen taakse jo jonkun aikaa sitten ja tulleemme johonkin pieneen lähiöön, kaukana järvestä. Oli parasta kääntyä samaa reittiä takaisin, itselläni kun oli siinä illalla vielä tapaaminen ja siihenkin jouduin vähän myöhästyttämään sovittua aikaa. Miten se aika oikein kuluukaan ihan huomaamatta tuolla metsässä?!

Hikoilevat kivet

Mieleen jäi eniten tässä paikassa "hikoilevat kivet", joita polun varrella tuli vastaan tämän tästä. Erityisesti mäkiosuuksissa niitä näytti olevan, vai osuivatko ne vaan sopivassa kulmassa siinä kivutessa silmään?  Oli kyllä tosi hikisen ja nihkeän kuuma ilmakin, mutta se ei ollut kyllä kivien "hikoilun" syy, koska kaikki vierekkäiset kivet eivät olleet kosteita?! Näytti niinkuin kostuneet kivet olisivat hohkanneet vettä sisältään, kuten suolakivilamppu, jos sen laittaa terassin pöydälle kostealla ilmalla (ilman että sille pääsee vettä ulkoapäin). Oliko kyseessä siis kiven suolapitoisuus, vai sittenkin pohjavesivirtaukset?!

Arvoituksellinen rakennettu kummelimainen kivipaasi

Kohtasimme myös meitä vähän mietityttäneen kivipaaden, joka oli rakennettu korkealle kalliolle, selvästi ihmiskäsin. Polulle näkyi ensin pienempi kivipaasi, jonka huipulle oli maalattu kultaisella maalilla päälimmäinen kivi. Muutamien metrien päässä tästä, oli isompi ja leveämpi rakennelma, jonka päälle oli vielä kasattu kaksi erillistä kummelimaista kasaa.

Rakennelman kylkeen oli maalattu kullan värisellä maalilla selkeästi MMXVI I, siihen oli myös liimattu perhosia sekä Suomenleijona-tarra. Kaikenlaisia ajatuksia kävi mielessä, mutta asia edelleen vähän askarrutti. Kivirakennelman edessä, oli myös kivistä kasattu istuin jolla saattoi huilata hetken.

Se mikä paikassa tuntui vähän ihmeelliseltä ja ihmisestä johtumattomalta, oli se että juuri siinä kohtaa ympärillä olevissa puissa, tuntui olevan tosi vilkas lintuyhdyskunta. Lintuja hypähteli siinä lähipuissa tosi paljon sinne tänne ja tuntui että ne olivat siinä jotenkin ihan tarkoituksella.

Paikka mietitytti vielä enemmän...kuka tällaisen kyhäelmän oli tehnyt ja miksi?! Polut, jotka paikalle johtivat, olivat tosi käytetyn näköisiä, joten paikalla tuntui käyvän väkeä?! Muistomerkki?

Saimme vastauksen arvoitukseemme, kun lähdettiin paluumatkalle samaa reittiä: Vastaamme tuli herra, joka erittäin herrasmaisen kohteliaasti kysyi (ensin pyytäen kohteliaasti anteeksi tungetteluaan), "olimmeko kenties nähneet kivirakennelman siellä kallion päällä?! Ja jos ei oltu, saisiko hän siinä tapauksessa esitellä sen meille?" 

Kerroimme nähneemme rakennelman ja ihmetelleemmekin sen tarinaa. Siinäpä sitten saimme vastauksen arvoitukseen "taiteilijalta itseltään". Tämä kyseinen vanha herra, oli rakentanut kivirakennelman alueelta löytämistään, jääkauden aikana kulkeutuneista ja pyöreiksi hioutuneista kivistä. Hän oli kuulemma möyrinyt alueella kuin maasika (ja "sellainen mainitsi omasta mielestäkin kait olevansa", vaikkei käyttäytymiseltään tai ulkomuodoltaan muistuttanut sikaa millään muotoa). oli kuulemma kyntänyt siellä pitkin tannerta ja kaivanut kiviä kunttamattojen altakin, pyöritellen niitä tähän rakennelmaan. Kultaisella tekstillä, herra oli sanojensa mukaan kuvannut roomalaisia kirjaimia MMXXVI, eli vuotta 2017, I perässä taisi olla kuukausi, joten oletan hänen alkaneen rakentamisen jo tammikuussa?! Kertoipa jonkun mustarastaankin ystävystyneen kanssaan rakennuspuuhissaan ja arveli linnun luulleen häntä oikeaksi villisiaksi, joka maata kääntäessään tekee palvelusta myös linnuille, jotka etsivät hyönteisiä ja toukkia ruoakseen, pikkukivien alta ja sammaleikoista. Tämä "Herra-maasika" kertoi linnun hävinneen seurastaan vasta sen jälkeen, kun oli linnulle kerran sanonut ääneen, että "terve" ja arveli linnun siinä paikassa tajunneen hänet maasian sijaan ihmiseksi, eikä enää palannut luokseen.

Tämä vanha herra, kertoi hyväntuulisesti vielä "viimeisenä tekonaan", etsivänsä kivipaateen sopivaa naamakuvaa sudesta, jonka liimaisi tyhjään kohtaan perhosten ja tekstin välissä. Täytyy sanoa, että hienohan se rakennelma oli ja kyllä siihen on työtä tehty, mikä lie ollutkin herran motivaatio? Ja mitenhän selittyy se juuri siinä kohdassa vilkkaana esiintynyt lintujen iloittelu, vai oliko se vain sattumaa? Se on vielä palattava joku kerta tarkistamaan.

Tuli melkoisen epätodellinen olo ja tunnen suurta etuoikeutusta siitä, että kuulin tämän kohteliaan herrasmiehen oman tarinan ja aistin sen panostuksen ja sydämen, jolla hän oli rakennelmaansa tehnyt. Niin kovin ylpeänä hän sitä meille esitteli, että kyllä se kunnioitusta herätti ja toivottavasti tarinansa elää vielä pitkään ja useille tulevillekin sukupolville, jotka paikalle aikanaan sattuvat tulemaan.

Muuta mieleenpainuvaa

Mieleen tällä retkellämme, jäi myös kauniisti sammaloituneet kuusikko-alueet, joissa ympärille laskeutuva hiljaisuuden ja hämäryyden huntu, teki paikalle satumaista tunnelmaa. Toisessa kohtaa aurinko siivilöityi kauniisti rinteen reunalta, mustikanvarpujen välistä ja toisella paikalla aurinko toimi parrasvalona upeanvärisille kanervamättäille.

Hellyttävä oli myös kärpässienivauva, joka törötti käpyjen vierellä kuin minimaailmasta tipahtaneena, niin pieni mutta täydellinen...

...ja ne suuret, jo sammaloituneet kivenlohkareet, joita vain itse jääkausi oli voinut siirrellä.

...ja se mustikoitten koko, määrä sekä maku!!

...ja ne upeat kalliot järven rannalla!

...ja se itikattomuus, vaikka kosteutta ja lämpöä oli kuin subtrooppisessa viidakossa!

Ja tässä vain ne, jotka jäi päälimmäisenä mieleen.

Vielä jäi paljon koluttavaa ja tutkittavaa tulevaisuuteenkin.

On hetkiä jolloin metsään menemistä on syytä harkita

Aamupalan jälkeen tempaisin saapasnilkkurit jalkaan ja läksin aamulenkiksi lampsimaan kohti lähellä olevaa linnunlaulu-metsää, johon ei moottoritien kohina kuulu.

Lähdin seuraamaan aikaisemmin talvella ja keväällä löytämääni reittiä, vain todetakseni keskellä pusikoita, ettei siellä kesällä ilmeisesti polkua mennytkään?! Se poluntapainen, jonka pusikossa olin näkevinäni, olikin peurojen tallaamia vaeltelureittejä. Peurat etsivät turvallista ja suojaisaa yöpymispaikkaa pensaiden alta.

Mistäpä sitten saatoin tietää polun peurojen tekeleeksi? Vastaus löytyi sieltä pusikosta. Kun etenin äheltäen ja puuskuttaen, sekä pienten ojitus-urien yli kömpelösti hypähdellen, lähti pusikosta yhtäkkiä yksi aamutorkku liikkeelle ja ryntäsi hädissään minua karkuun. Saattoi karkuun loikkiessaan ihmetellä, kuka kahjo näissä pusikoissa liikkui?! ...Itsekin sitä ihmettelin. Olisipa vaan tiennyt, miten hankalaa minun oli siellä ryteikössä liikkua, ei olisi ollut niin kovin hädissään. 

Jatkoin rämpimistä edelleen ihmetellen, miten ihmeessä löysin itseni sellaisista paikoista, aina tasaisin välein?! Silloin ihan jalkojen juuresta syöksähti esiin, ensin yksi ja sitten vielä toinenkin, vähän isompi lintu, näyttivät fasaanin poikasilta, jotka nekin olivat jääneet uinumaan pusikoiden kätköihin. Kylläpä säikäytti! Hyvä etten kastellut housujani säikähdyksestä! Nyt siellä pusikossa menee hetken aikaa jonkunlainen polku, kunnes tallomani pusikot nousevat ylös ja piilottavat jälkeni. Tajusin, että juuri tämä yllätyksellisyys ja yllättävät elämykset, nehän ne saavat minut löytämään itseni mitä hulluimmista paikoista aina uudelleen!

Vihdoin tulin paikkaan johon olin tähdännytkin, linnunlaulu-metsään. Metsä on alkumatkasta melkoisen kostean sammaleista ja seisovalle vedelle otollista aluetta, joten itikat ei paljon esittelyjä kaivanneet, kun jo tulivat ihan iholle.

Vasta kunnolla metsän siimekseen päästyäni, muistin äsken riehuneen myrskyn...

Taannoisen myrskyn tuhot muistuttivat varovaisuuden tarpeesta. Siellä täällä oli ristiin rastiin kaatuneita puita, massiiviset juuret irronneina maasta, mukanaan kokonaisia sammalmättäitä! Joitakin puita oli vieläkin nojallaan viereisiin puihin, joten valitsin automaattisesti reittini niin, etten alittanut yhtään nojallaan olevaa puuta ja että ohittaisin niiden latvustonkin tarpeeksi kaukaa.

Se, mikä oli ihan korviin kuultavaa, oli se hiljaisuus...lintujen vilkas "aamutori-pulina" oli poissa...yhtään lintua en kuullut, vain aavemaista hiljaisuutta...aika tuntui pysähtyneen...

Maasta töröttävät sienetkin tuntuivat jotenkin kovin haavoittuvaisilta ja orvoilta, siellä isojen, kaatuneiden puiden keskellä. Myräkän rajuudesta kertoi sekin, että käpy oli tippunut sellaisella vauhdilla maahan, että oli uponnut miltei puoleen väliin asti maan sisään!...tai sitten metsässä asui melkoisen kiukkuinen ja treenattu kurre!

Sitten korviini kantautui ääni...Linnunlaulun tilalle oli tullut moottorisahan laulu metsän toiselta puolelta, suunnasta johon olin matkalla. Valmistauduin jo ottamaan mahdollisia torujakin vastaan, olinhan uskaltautunut myrskyn riepottelemaan metsään, ennenkuin se oli tarkistettu, vielä kaatumisuhan alla olevista puista. Ei ehkä kovin järkevää tai turvallista.

En kuitenkaan helpotuksekseni joutunut silmäkkäin kenenkään kanssa. Ilmeisesti lounastauko pelasti minut, koska tapasin pelkän moottorisahan, killumasta kaatuneen puun oksalta. Vai olinko joutunut keskelle mielikuvituselokuvaa, jossa moottorisahat olivat heränneet henkiin ja "lauloivat" itsekseen..."murhaava moottorisaha"...noniin, vilkas mielikuvitukseni taisi päästä valloilleen...

Muutaman sympaattisen sienen kuvattuani, pääsinkin livahtamaan kaatuneiden puunrunkojen välistä vähin äänin..no okei, melkoinen ryskehän etenemisestäni kuului.

Ymmärsin itsekin ottamani riskin, mutta siinä vaiheessa kun muistin vasta riehuneen myrskyn, oli jo myöhäistä ja takaisin en sitä pusikko-rämmintä-reittiä pitkin ollut valmis enää menemään...hmm...eipä olisi ollut mitenkään mairitteleva teksti hautakivessäni:

"heittäytyi puun alle, välttääkseen karmean vaarallisen PUSIKON!"

Metsän varjoista aurinkoiselle aukealle tullessa, ihana vilvoittava tuuli pyöri ympärilläni, pyyhkien hikoontunutta ihoa lempeästi ja karkotti viimeisenkin tunteen itikiden ininästä korvan juurella... Piskuiselle itikalle, aukea paikka on liian iso ilmatila. Tuulen "vapaat kuviot" hämäävät navigointia, sekoittaa hajuaistia ja haittaa laskeutumista. Ei o helppoa itikoillakaan!

Höyryveturilla Porvooseen.

Keravan juna-aseman laiturilla odotellessa arvokkaan "junavanhuksen" tuloa, asemalle alkoi kertyä innokasta väkeä, isommasta pienempään. Yksi selvästi kovin innoissaan oleva pikkuherra näytti siltä, että housunsa olisi ollut täynnä muurahaisia, niin levottoman innoissaan odotti. Niin täpinöissään odotti junakyytiä, että ehti kysellä isältään monta kertaa huolissaan, ehtisikö hän vielä varmasti kyytiin, marssiessaan isänsä perässä etsimään vessaa, kun kaikki jännitys oli aiheuttanut yllättävä pissahädän. Pikkuherra ehti kyytiin.

Juna teki matkaa Helsingistä Keravalle kokonaisen tunnin ajan, kun normaalisti sille matkalle menee aikaa 20 min.. Ei siis mikään kiireisen Katariinan kulkutapa. Kärrynpoikia heitellenkin olisi saattanut päästä ohi!  Kärrynpoikia junaradan viereisessä pusikossa heitellen, olisimme kuitenkin saattaneet kiinnittää liikaa huomiota. Ihan vaan sen takia jätettiin ne välistä ja tyydyttiin nauttimaan perinteisestä tunnelmasta istuen mukavasti retrokyydissä sekä nauttien ohi kulkevista kauniista peltomaisemista. Matkanteon voi nimittäin sanoa olleen niin hidasta, että maisemakin kulki meidän ohitse, eikä päinvastoin!  "Matkustusteknisten syiden vuoksi ilmoitetut pysähdyksetkin", saivat aikaiseksi pelkkää hilpeyttä matkustajissa.

Olihan se hitaus tietysti ymmärrettävää, kun ajatteli junan "tankkaustapaa" eli puuklapeja, joita joku joutui kokoajan heittämään hiki otsalla junan uuniin, jotta matka joutuisi. Lähtökiihdytyskin tapahtui nostalgisen kankeasti, pikkuhiljaa kiihtyen ja unettavan tasaisesti nykien, kuten vanhan veturivanhuksen voi vaan kuvitellakin tekevän.

Junassa istuessa, ehti siinä ajatuksissaan sitten hyvin käväistä entisajan tunnelmissa ja kanssamatkustajienkin kanssa vaihtaa ajatuksia vanhoista ajoista.

Sisustus oli pelkistetyn retroa ja ilmastointi toimi, kun aukaisi ikkunaräppänän. Vanhojen ikkunoiden läpi näki vielä ja mietin minkälaisia hyvästelykohtauksia niidenkin ikkunoiden kautta oli läpikäyty.

Matkan varrella, näytti junan aikataulu olevan tarkkaan selvillä muillakin kuin itse matkustajilla, sillä tasaisin välein radan varrella, nähtiin jos jonkunlaista paparazzia kuvaamassa junaa. Se mikä oli yhteistä suurimmalle osalle näistä junaa ihaileville, oli se huulille nouseva hymy ja joitakin hyväntuulisia vilkutuksiakin. Hyväntuulen juna.

Junamatkustamisen kruunasi aurinkoinen lounas Porvoon terassiravintolassa sekä jälkiruokajäätelö Porvoon kauniissa vanhassa kaupungissa.

Hyväntuulisena ja yhtä kokemusta rikkaampana palattiin kotiin, hymy meidänkin huulilla.

Mukava päivä ja uusia ideoita uusille seikkailuille.

Hetkeni kukkaistyttönä

Muistan joskus nauraneeni maha kippurassa, kun tutustuin paikallisesti järjestettäviin harrastuskursseihin ja näin siellä: Rakennamme perinteisen pajupillin-perhekurssi-ilmoituksen. En tiedä mikä siinä niin nauratti, mutta taisin olla jotenkin nauruherkällä päällä silloin ja olihan se nimikin aika hauskan riimmaava...sanopa se vaikka ääneen, niin tiedät mitä tarkoitan. No niin, eikö vähän hymyilyttänytkin? Aika hauska kurssi siis.

Joskus osallistuminen johonkin vähemmän tarpeelliseen tai pienikin uuteen tilanteeseen heittäytyminen, voikin olla tosi antoisaa. Vastasin ex´tempore kutsuun, harjoittelemaan kukkaseppeleiden tekoa, läheisessä kukkakaupassa. Kutsu kukkatreffeille oli kaikille avoin, mutta paikanpäälle tuli vain kourallinen ihmisiä, vaikka ilma oli mitä parhain, vai juuriko siksi?! Tämä kourallinen osallistujia olikin iloista sakkia ja tunnelma rento.

Tarkoituksemme olisi tehdä seppeleitä Suomi100 -juhlassa oikein urakalla, halukkaat juhlaan osallistujat saisivat hiuksilleen kukkaseppeleet, omatekeminään tai valmiiksi väkerrettyinä.

Lähdin avoimin mielin ystäväni kanssa kokeilemaan. Haastoin nakkisormeni näpertämään kukkia ja löysinkin sisältäni innokkaan, pienen kukkaistytön. Innostus oli ihan yleisestikin käsin kosketeltavaa ja iloisen pulinan keskellä näperrettiin innoissamme kuin pienet lapset. Tekeminen itsessään oli yllättävän yksinkertaista ja helppoa.

Meidätpä haastettiin viikon päästä ihan ennätyksen tekoon ja vaikka leikillisesti kauhisteltiinkin sitä painetta, jota niskaamme soviteltiin, oltiin kaikki lopulta valmiit kuin partiolaiset, miettimättä sen enempää. Mitä turhia liikaa miettimään...nyt vaan toivotaan, että sormet on näppärät, sää kaunis ja osanottajia ilmaantuu juhlissa sankoin joukoin lisää.

En arvannut, että kukkien kanssa näpertäminenkin voi olla niin hauskaa, helppoa ja tekijäänsä palkitsevaa...Brio, osaamisen iloa!

Kuten usein ennenkin, mielikuvitus alkoi nopeasti lentää ja mieleen tulvi erilaisia kukkaseppeleen käyttötapoja perinteisen pääseppeleen rinnalle: käteen tai jalkaan kreikkalaistyyliin kietoen, kaulakoruksi, pöytäkoristeeksi tai vaikka vaatteeseen katseenvangitsijaksi. Kaikki nämä on jo aikaisemminkin keksitty, mutta itse olin salaa oikein tyytyväinen omaan innovatiivisuuteeni.

Viikon päästä nähdään, miten ennätyshaasteemme sitten käy.

Lämmin loma

Ei  kuitenkaan kotimaisilla koordinaateilla

Unkari:

Siófok, Balaton-järvi ja Budabest

Ihan ensimmäiseksi on kyllä sanottava, että tosiaankin on varottava ajatuksiaan, jos haluaa että toistenkin toiveet säistä toteutuvat. Saatiin kokea hellettä ja auringonpaistetta, yksi pilvinen päivä sekä ukkoskuurokin rakeineen!

Näissä lämpötiloissa jäärakeet tuntuivat jo melkoiselta vitsiltä!!

Lomaviikko kuuluisan Balaton järven rannassa ja vielä pari yötä Budabestissä. Matkaan lähtiessä, mielessä kaikui vielä kavereitten tietävät varoitukset älyttömästä helteestä tähän aikaan vuodesta.  Koska en itse kovasta helteestä niin välitä, olin vähän kauhuissani ja mietin kuinka olisi paljon mukavampaa, jos ei olisi ihan niin mahdottoman paahteista, mutta että auringon paiste olisi kuitenkin mukavaa vaihtelua jäätävän kostealle Suomen kesälle. Perille päästessä, helle vaati vähän totuttelemista, vaikka oltiin perillä ihan varhain aamulla. Eikä paljon hukattu aikaa kun saavuttiin Siofokiin, Balaton järven pieneen rantakaupunkiin, vaan suunnattiin heti rannalle ja pulahdettiin kauniin turkoosiin järveen, jonka pohjasta ei löytynyt kiven kiveä... pelkkää silkkisen hienoa hiekkaa. Syvyys oli koko valtavan kokoisessa järvessä keskimäärin 3m ja oikein syvälle päästäkseen sai kävellä nousevaa ja laskevaa pohjaa pitkin melkoisen matkan!

Siófokissa saatiin siis lopulta aurinkoa, yksi pilvinen päivä järven ympäriajolle (n.160km), muutama pikkuinen sade virkistämään ja yksi upea ukkoskuuro rakeineen, tekemään elämyksestä vähän erikoisemman.

Minua viehätti Siófokissa kovasti veden puhtaus, suolattomuus ja lämpö. Olen sellainen "makean ja lämpimän veden valas" ja tottunut siihen, ettei uimisen jälkeen tarvitse enää suihkua etsiskellä. Tämä vesistö oli nautintoa ihan parhaimmillaan.

Olipa rantakohteesta otettu kaikki rahallinenkin hyöty irti. Jos aurinkoa voi yleensäkin markkinoida, oli siitä tehty paikallisesti ihan taitolaji. Kaikenlaisia rahanmenohoukutuksia oli kehitelty järven läheisyyteen: ravintoloita ihan joka lähtöön, turistikrääsäkojut, kahvilat, pyörien-, segwayn- ja erilaisten moottoroitujen vehkeiden vuokraus, huvipuisto, vesilelut lapsille sekä aikuisille, kauhujen talo (minulle riitti kauhuksi pelkät paikalliset hämähäkit!), risteilyreitit ympäri valtavaa järveä sekä vastarannan kyliin, erilaisilla teemoilla ja erilaisille kohderyhmille.  Jos siis sattui olemaan houkutuksille altis, pääsi rahoistaan eroon kohtuullisen nopeasti, vaikka hinnat olikin halvemmat kuin Suomessa.

Ihania olivat aurinkoiset kahvilat, joissa istuessa saattoi rauhassa seurata ihmisten aaltoilemista sinne tänne. Ihmisistä saattoi helposti erottaa työhön kiirehtijät, ostomaniassa säntäilevät tai olostaan vaan nautiskelevat ihmiset. Ei varmaan epäilystäkään, että kuuluin itse niihin jälkimmäisiin. 

Järven ympäri ajaessamme, huomattiin kuinka erilainen henki oli vastakkaisilla rannoilla: 

Toisella puolella pukeuduttiin lähinnä rentoihin rantavaatteisiin; uimapukuihin, shortseihin ja rantavaatteisiin, kun toisella puolella vaatetus oli siistimpää sekä peittävämpää.

Toisella puolella Balaton järveä käyskenneltiin uimarannan ja pikaruokapaikkojen sekä turistikrääsäkojujen väliä, kun toisella puolella kaikki oli jotenkin "herraskaisempaa" ja ennemmin kuvattavissa huvivenesatamana, ravintoloineen ja matkamuistomyymälöineen. Osittain samaa tavaraa, erilaisella esillelaitolla ja sen lisäksi kalliita merkkivaatemyymälöitä joissa olikin sitten merellisemmät hinnat (lue: suolaiset).

Toisella puolella kuului aina jostain päin nuorekkaampaa musiikin jumputusta, kun toisella puolella saattoi korviin kantautua vanhoja tuttuja hittejä vuosien takaa, ilman sitä jumputusta. Molemmat musiikkigenret sopivat alueisiinsa.

Kuten aikaisemmininkin olen tuonut ilmi, pidän mielelläni välimatkaa hämähäkkeihin ja koko Siofokin kaupunki, oli yksi suuri hämähäkkikammon "siedätyslaboratorio" iltaisin. 

Alkuun ihailin kookkaita ja taidokkaasti kudottuja seittejä...kunnes näin itse kutojan ja tajusin niiden kokoluokan ja että niitä oli ihan joka puolella! Päivällä hämähäkkejä ei näkynyt missään, mutta kun alkoi hämärtää ja ilta saapui, oli selvästi näiden "hämäräheikkien" saalistusaikaa ja ne tulivat esiin piiloistaan... enkä ole koskaan nähnyt niin isoja luonnon hämähäkkejä missään! (eivät kuitenkaan olleet mitään Tarantelloja, sellaisia sormenpään kokoisia vaan!)

Iltaisin jouduinkin melkein asentamaan itselleni hevosten silmälaput, voidakseni kulkea näkemättä näyteikkunoissa ja katonrajoissa touhuavia kahdeksanjalkaisia. Puistatti muutamankin kerran, eikä todellakaan kylmästä! En vaan voinut olla ajattelematta sitä, mitä tapahtuisi, jos joku noista kahdeksanjalkaisesta lipeäisi askeleissaan, olisi aterioinut jotain käynyttä tai saisi seikkailunpuuskan ja lähtisi vapaapudotukseen yläpuolellani.... huh, en halua jatkaa tätä ajatusta tämän enempää!! (...tajuhan siitä lähtisi!) Sen voin kuitenkin helpotuksekseni mainita, että kohdalleni ei osunut yhtään seikkailumielistä "Heikkiä".

Buda ja Best = Budabest

Budabestissa ei ollut enää vaivaa kahdeksanjalkaisista "hämyheikeistä". Voihan olla, että hämärtyvässä Budabestissä huomion vei upeat vanhat rakennukset ja niiden upeat valaistukset, mahtava auringonlasku Tonavan yllä ja se kaikenkirjava tapahtumarikkaus. Yhtäaikaa oli käynnissä sekä Formulat että kansainväliset uimakilpailutkin, se sai Budabestin kaduille entisestäänkin enemmän eri kansallisuuksia.

Matiaksen kirkko oli niin koristeellinen ja majesteetillisen upea, että sen sijainti ylhäällä Gellertin vuorella ei haitannut, vaan ylös ja alas kivuttiin omin jalkavoimin pienenä haasteena (moottoreitakin olisi ollut tarjolla kulkuvälineiksi). Ylös kivuttiin loivempaa puistopuolta, leväten hetki upeassa Jubileum-puistossa, jossa silmiä hiveli kauniit kukkaistutukset ja lämpimät auringonsäteet.

Alas tultiin kukkulalta mutkittelevaa kävelyreittiä suoraan alapuolella olevan Elisabetin sillalle, joka yhdisti entiset Pudan ja Bestin puolet, sekä ylitti aina niin vuolaasti virtaavan Tonavan.

On huikeaa ajatella, että sama vesi virtaa niin monen maan kautta...Saksasta voisi siis teoriassa lähettää kaarnalaivan vaikka ihan Itävaltaan saakka ja kaikkiaan kuuden maan kautta. Siinä menisi terveiset poikineen ja veikkaan että virran mukana on kellunutkin yhtä sun toista.

Luontopolut ei tällä retkelläni kuuluneet ohjelmistoomme, kun koettavaa oli niin paljon jo muutenkin. Silmille riitti silti ihasteltavaa, jaloille tepastettavaa, vatsalle herkkuja sekä perheellemme yhteistä aikaa ja yhdessä nautittuja hetkiä, naurua, väliin vähän reissuväsymistäkin sekä elämyksiä, joita ei sellaisenaan voi kokea missään muualla.

Hieno reissu.


Seikkailu seikkailun keskellä

Luonto järjestää odottamattomia elämyksiä

Heinäkuu 2017

Joskus tulee tilanteita, joissa eri tasoissa kulkevat ja täysin erilaiset elämykset nivoutuvat toinen toisensa kanssa limittäin, tarjoten niin ison kirjon elämyksiä, ettei niitä voi edes heti käsittää, vaan vie hetken aikaa, että se kaikki asettuu sisuksissa oikeille paikoilleen.

Kuin ilmaan olisi heitetty kultapölyä, jonka kauneus tulee oikeuksiinsa vasta kun on malttanut odottaa, että se laskeutuu eri pinnoille ihailtavaksi.

Näin kävi ollessani todistamassa ainutlaatuista tapahtumaa, jossa rakas ja kunnioittamani ihminen, sai viimein todella ansaitsemaansa tunnustusta: kuoronjohtajamme Teijo Lindström, kruunattiin tangokuninkaaksi 2017.

Elämystä oli jo itse tapahtumassa ihan roppakaupalla, mutta matkallepa heitettiin myös pari luonto-elämystä, joita en olisi arvannut kyseisellä reissulla näkeväni...paikoissa, joiden ohi ajaa varmasti moni ohi, tietämättä miten kaunista voi olla ihan tien vieressäkin! Luontoelämykset oli heitetty matkamme varrelle, sattumalta löydettäviksi aarteiksi, toinen mennessä, toinen tullessa.


Koskue, Saarijärvi

Järven ylle on rakennettu puinen laiturimainen silta, joka tarjoaa mahdollisuuden päästä aistimaan järvi ihan 360 astetta. Harmitti, ettei siinä kohtaa reissuamme ehditty jatkaa siltaa pitkin pidemmälle, houkutteli kyllä kovasti.


Järvikin näytti olevan kalaisa, isoista kalanpoikasparvista ja kalastusintoilijasta päätellen. Hienosti voimisti idyllistä järvimaisemaa yksinäinen soutelija. Liekö itse Nuuskamuikkunen eksynyt reissuillansa kalastelemaan tänne kaikessa rauhassa?!



Vastarannan suomainen ilme ja kulkulaiturin ympärillä pyrähtelevät linnut, kertoivat paikan olevan lintu-ystävienkin suosiossa. Kuvittelin mielessäni jo sitä aamu-usva-näkymää järvellä. Huikean kaunista oli ilman, mutta varmasti usva kruunaisi vielä kaiken, kertoimella tuhat. Ehdottomasti pysähtymisen arvoinen paikka!



Virrat, Torisevan rotkojärvet


Pysähdys, jossa ihan muutaman askelen päässä autolevikkeestä on niin jylhän kaunis paikka, että ohi-ajava ei voi edes tajuta, ellei ymmärrä pysähtyä.

Joskus mitkään sanat eivät riitä kuvaamaan ja eikä niihin kuviinkaan saa vangittua sitä upeutta! Siinä sitä on sitä luonnon ilkikurisuutta ja jekkua meille pallon tallaajille!

Konkreettisesti täytyy vaan mennä kokemaan, jos haluaa aistia koko sen tunnelman!

Tännekin on siis vielä joskus palattava vaelluskengät ja reppu mukana kokemaan luontopolku, joka tätä paikkaa kiertää jylhissä rotkojärvimaisemissa.


Reissu, jolla kiemurteli joku muukin kuin vessahätäinen matkaaja ja vaihtelevakulkuiset polut.

Pieni hairahdus toi maustetta reissuun

Lähdettiin vaeltamaan oletettua Kolmen lammin vaelluskierrosta: Piilolammi, Iso-kypärä (nimenkeksijää ei ainakaan huumorintajuttomuudesta voi moittia), kaksoislammit.

Jossain kohtaa huomasimme olevamme väärällä reitillä. Olimme kävelleet alku-innoissamme oikean käännöksen ohi ja jouduttiin (vähän vähemmän innoissamme) siis palaamaan takaisin päin ja valittiin uusi suunta. Mielessäni kiittelin navigaattori-sovelluksen olemassa oloa ja nykyteknologian helpotuksia.

Päästäksemme jyrkänteiden keskellä tahtomaamme paikkaan, tehtiin oma siirtymäratkaisu läpi risukkoisen, jyrkän ja sammalen piilottaman kivilohkarerinteen (ei ehkä ihan paras idea...). Mukana ollut karvainen ystäväkin, vilautti siinä vähän "jarruvaloja". Ilmeisesti ei tykännyt lyhyiden jalkojensa, hankalan etenemisen ja huonon näkyvyytensä takia mokomasta loukosta.

Päästiin lopulta turvallisesti takaisin kartalle ja otimme suunnaksi majapaikkamme, Iso-Kypärän lammen ja laavu-nuotiopaikan. Sattuman värittämä reittimme sisälsi enemmän metsätietä mitä alkuperäinen suunnitelmamme piti sisällään, mutta helppokulkuisuus muutaman epämukavamman kipuamisen jälkeen, pisti reitinvalintaamme tasoittavia plussia ja polkuakin riitti vielä nautittavaksi.

Siellä oli muutakin kuin Iso Kypärä

Ison Kypärän laavu oli vapaana ja nuotiopaikka tyhjä mennessämme, mutta kun teltta oli mukaan kerran kannettu, pystytettiin se samantien. Asetuttuamme mukavasti "The Big-Helmet:iin", päästiin vaihtamaan muutamia nuotiojuttujakin Helsingistä tulleiden päivävaeltajien kanssa, jotka jatkoivat matkaansa heti evästelynsä jälkeen, sekä myöhemmin vielä ohikulkumatkalla olevan Lappeenrantalais-pariskunnan kanssa.

Tajusimme ohikulkevien kanssa jutustellessamme, olleemme melkoisen onnekkaita laavupaikanvalinnassa. Kuulimme seuraavan laavun sijaitsevan ihan suoalueen reunalla, (siellä ei kuulemma päässyt edes lähellekään avovettä!) eli vesi seisoi suossa itikkaparvien ylläpitäjänä. Nykyisen olinpaikkamme kauniin lampimaiseman tuulenvire sekä nuotiosavut, karkottivat itikat sopivasti., ehkä karkotteetkin auttoivat asiaa.

Teltta piti itikat, muurahaiset ja isommat tuulen tuiverrukset ulkona ja nelijalkaisen ystävämme, kodikkaan sinisen tunnelman sekä vaimeat iltahöpöttelyt, sisällä. Linnunlaulu vaimeni pikkuhiljaa ja retkeilijänkin valvetila vaihtui lopulta siniseen uneen.

Paisteinen paluumatka

Aamusta nautittiin aurinkoinen aamupala kaikessa rauhassa. Lammen läikkyessä auringonvaloa, tehtiin taikoja kutistamalla tavarat takaisin rinkan uumeniin. Varsinainen reissutaikani jäi nyt tekemättä (saippuakuplat), kun "kuplattimeni" oli maagisesti kadonnut, eikä siis tullut mukaan tälle reissulleni.

Paluumatka menikin jo lähinnä metsäpoluilla ja vastaantulijoita oli vain harvakseltaan.

Oli kuitenkin yksi vastaantulija, joka muistutti meitä terveestä valppauden tarpeesta, ihan vaan pelkällä olemassa olollaan: Olin sopivasti siinä kohtaa onneksi ensimmäisenä tamppaamassa polkua, kun havaitsin mustan mytyn polun laidassa. Nopealla silmäyksellä olisin voinut pitää sitä koiran kikkareena tai huonolla huumorilla varustetun vaeltajan jekkuna, mutta onneksi "eläimellinen itsesuojeluvaistoni" oli hereillä ja havaitsin kyyn ajoissa, varoittaakseni takana tulevia reipastelijoita pysähtymään. Seisottiin hetki tutkaillen sahalaitakuvioitua matelijaa, kunnes se tajusi väistää ja lähti kiemurtelemaan verkkaisen uneliaasti omille teilleen.

Hetkeksi muuttui taas puunjuuret eläviksi, mutta taannoinen isompi pelästykseni oli tiessään ja tilalla oli nyt pelkästään jälkivarautuneisuus ja yllättävää kyllä: uteliaisuus?! Tämä taitaa olla sitä paljonpuhuttua itsesuggestiota ...ja taas kerran: sopeutumista vallitseviin olosuhteisiin.

Asiat joita oli paljon ja sopivin välein

  • Lämmittävä aurinko, nihkeä hiki, kuumottavia poskia vilvoittava tuulenvire.

  • Metsäiset maisemat, kosteat suoalueet, itikat sekä niiden ininä (näinollen myös karkotteet).

  • Kalliot, askeleet, linnunlaulu, muurahaiset.

  • Ylä-ja alamäet, hyvä tuuli (säätila) sekä hyvätuuli (mielentila).

  • Suopursut, tupasvillat ja puolukan kukatkin näyttivät viihtyvän.


Kaikin puolin onnistunut reissu, lisämausteina pieni harhautuminen, telttayö ja kyy.

Vielä jäi alueelle paljon tulevaa talsittavaakin...

Telttayökin saa siis vielä ehkä uusintaa...

Lisää retken kuvallista antia:

"Nanoskooppisen" pieni seikkailu

( ...on sitten vielä pienempi kuin mikroskooppisen pieni!)

No tämän pienemmälle seikkailulle en sitten voi koskaan mennäkkään, jos en sitten päätä kurkistaa kukkaruukkuun!

Lähdin nimittäin pitkästä aikaa käyskentelemään ihan omassa pihassa, katsomaan mitä sinne on ilmestynyt sateitten myötä. Ja ihan tiedoksi: pihamme ei siis ole mitään hehtaareja, vaan ihan sellainen pikkuruinen piha talomme ympärillä.

Silti oli jännittävää kävellä katselemassa kukkapenkkejä, kun kukkaloisto oli lähtenyt ihan täysillä käyntiin: Irikset, Tulikellukat, Keltaliljat, Saksankurjenmiekat, Särkyneetsydämet ym. ym. ...tosin rikkaruohotkin oli melkoisen riehaantuneita. Kummasti alkavat rikkaruohotkin näyttää koristeellisilta ja kukkapenkkiin kuuluvilta, kun niitä on hikipäässä monena kesänä nyhtänyt pois. Se minkä lasken kukkapenkkiin kuuluvaksi, sitä ei tarvitse poistaa...melkoisesti uusia hyväksyttäviä siis...

Vaan pihani perälle olikin asettunut yksi ihan uusi laji, istuttamatta ilmestynyt Lehtoakileija. Kaunis ja jotenkin nöyrän oloinen kukka, joka riiputtaa kaunista päätään ujosti vähän alaspäin, vaikka sillä olisi kaikki syy pitää päänsä ylväästi pystyssäkin. Sellaistahan se on, toiset kulkee kuin kuninkaat, ilman minkäänlaista syytä ja toiset eivät tajua omaa arvokkuuttaan ja upeuttaan, vaikka törmäisivät tömähtäen sitä päin. 

Kurittomat harakkakakarat

Harakan poikaset on monta päivää nahistelleet jossain lähistöllä oikein joukolla ja nyt paikallistin niiden taistelutantereen. Naapurin Terijoensalavan varjoisat oksat kurkottavat marjapensaittemme ylle ja siellä se istui, yksi raakuista oksalla, eikä näyttänyt "kuriton kakara" tietävän mitä tehdä, kun tajuttiin molemmat tuijottavamme toisiamme. Sen verran se osoitti kuitenkin kunnioitusta minua kohtaan, että lähti epäluuloisesti hypähdellen ensin kauemmas ja lehahti sitten (vähän vastahakoisen oloisesti) lentoon. Mitähän koiruuksia sillä oli mielessään, ajattelin.

Kun ruma-ääninen harakanpoikanen poistui paikalta, ilmestyi välittömästi lintupönttömme pikkuruinen lentoharjoistuksissaan ollut poikanen, pönttönsä lähellä olevalle mattotelineelle ja tajusin sen odotelleen kurittomien kauhukakaroiden poistumista paikalta, päästäkseen kotinsa turvaan. Viimeinkin pääsi se palaamaan omaan lämpöiseen pesään, odottelemaan sen vanhempien paluuta, "noutoruokaa" mukanaan.

Tiedä sitten, miten pitkään rääväsuiset harakanpoikaset ovat häiriköineet näitä kulmia ja estäneet pienempiensä kotimatkan. Kyllä kiusaaminen on sitten raukkamaista!

Paluu Poronpolulle

Edelliskertainen retki Poronpolun eteläisessä päässä, oli vain raapaisu isosta alueesta ja siksi sinne oli vielä palattava, tällä kertaa pohjoissuunnasta.

Koska Riihisalon matkailukeskusta ei enää ollutkaan, vaan sitä remontoitiin muihin tarpeisiin, karttaa en sieltä sitten saanut. Polku oli kyllä niin hyvin viitoitettu, sekä vaeltajille että maastopyöräilijöille, ettei karttaa olisi tarvittukaan. (Karttasovellus alueesta kuitenkin varmuudeksi päällä ja matkalaturi mukana).

Pohjoisen reitti oli selkeää polkua, pitkospuita ja osin metsätietäkin.

Mennessä karkotti itikat kuuma auringon paahde ja tullessa puuskittainen lämmin tuuli, joka sekoitti itikoiden "hajuaistin" ja vaikeutti lentämistä. Pilvet enteilivät sadetta, sitä tuli kuitenkin vasta ajaessani jo autolla kotiinpäin. Oikein hienosti toteutunut retki, noin niinkuin säidenkin puolesta.

Paikan mieleenpainuvimpia asioita oli sudenkorennot, perhoset, erilaiset eläinhavainnot, sekä kauniit metsä- ja järvimaisemat (Pikku-Punelia).

Sudenkorennot

Sudenkorennot olivat selvästi mielissään hakkuualueen reunaa kulkevasta hiekkapohjaisesta polkuosuudesta. Se oli selvästi niiden kiitorata ja huvialue.

Korentojen siivet oli kauniin kullanhohtoisena kimaltavat, auringon osuessa niihin. Niin vikkeliäkin olivat mokomat, että kun yritin ottaa niistä kuvaa, ei se onnistunut millään. Korennot ehtivät kiepsahtaa kuva-alueelta pois tai kuvassa näkyi pelkästään juuri ja juuri erottuva korennon soikea pää. Siivet liikkuivat niin nopeasti, ettei kännykkäkamera onnistunut niitä kuvissa toistamaan ja "lentomelu" oli melkoista surinaa... Ne voisi kuvaavasti nimetä surinakorennoiksikin.

Sudenkorentojen kisailua ja tanssimaista liikehdintää oli iloista katsella. Ympärilläni tehtiin taitavia lentokoukeroita, äkkikäännöksiä ja "kiitoratakiihdytyksiä". Ne pyörivät toistensa ympäri, kuin olisivat leikkineet piiri-pieni-pyöri -leikkiä ja välillä villiintyivät tanssiin jopa pikkuisten perhostenkin kanssa, joita oli myös runsaasti siinä kohtaa (olisivatko olleet kenties serkkuja toisilleen?)... en sitten tiedä oliko kyseessä takaa-ajo vai leikki...hauskalta se ainakin näytti.

Vaikka sudenkorennot ei malttaneet pysähtyä kuvattaviksi, perhosista ja yhdestä leppäkertustakin onnistuin saamaan edes jonkun kuvan.


Sisiliskot

Sisiliskot paistattelivat päivää auringon lämmittämällä pitkospuulla. Minut havaitessaan, toinen niistä otti vikkelästi jalat alleen ja pujahti piiloon, mutta toinen jähmettyi ihan liikkumattomaksi. En tiedä oliko rohkea yksilö, vai kuvitteliko kenties, etten huomaisi sitä, jos se pysyisi ihan paikallaan? ...vai olikohan se kuitenkin linssilude, joka ajatteli olevansa niin komea yksilö, että siitä sietikin ottaa muutama kuva!

Koppakuoriainen

Koppakuoriaiset ovat kyllä tosi kömpelöitä lennossaan! Puuttuukohan niiltä joku lennonvakainhärpäke? Siinä se lensi vaappuen, iso musta koppakuoriainen, kahden kerroksen siivet harallaan, kuin mustat, pitkähelmaisen nahkatakin liepeet ja hajamielisesti suoraan minua kohti. Huidoin sen verran, että sen lentorata muuttui ja se päättikin sitten laskeutua kömpelösti maahan, viikaten kuitenkin "takkinsa liepeet" siististi kasaan. Kiirettä näytti pitävän: hyvä kun (väkäsin koristellut) pienet jalat koskettivat maata, kun se lähti jo ryömimään eteenpäin heinikossa...mihin lie menossa....(tuskafestivaaleille?)

Muita eläinhavaintoja

Käki kukkui niin innokkaasti, että pitihän sille vastata: kukkuu! Tuntui kyllä vähän urpolle, kukkua siinä käen kanssa kilpaa, mutta "in the middle of nowhere" ja keskellä metsää, on hyväkin välillä vähän päästää sisäistä urpoaan tuulettumaan. Siinä vaiheessa, kun toinenkin käki ilmoittautui "huudeille", päätin jättää ne kukkumaan ihan keskenään. Kolmas pyörä on aina liikaa ja minähän olin vaan vierailulla.

Ketun näin metsätieosuudella, mutta nopeasti se viuhahti metsään piiloon, kun huomasi marssini sen suuntaan. Ääntäkään ei sen liikkumisesta kuulunut, omastani taisi sen sijaan kuulua melkoinen meteli sen herkkiin korviin.

Ahman tassun jäljet oli niin selvät hakkuu-aukean vieritse vievällä polulla, että sen länkisäärten asennosta ei voinut erehtyä. Tunnistin myös kookkaan hirven kavion jäljen, mutten onneksi joutunut sitä kohtaamaan, olisi pian saattanut tulla äitiä kova ikävä.

Mielikuvitukseni on vilkas ja näin puun takaa kurkistavan karhunpennunkin, mutta koska tiedän niiden olevan kovin hyväkuuloisia ja hajuaistisia, en pelästynyt. Tosin, mikäli näkemäni olisi ollut totta, olisin saattanut saada jalkoihinikin vilkkautta, eikä se olisi välttämättä ollut kovin viisasta.

Ainut ihmiskohtaamiseni toi tietooni Valkohäntäpeurat, jotka vastaani tuleva Virolaisrouva oli juuri nähnyt samaisessa suunnassa, johon olin matkalla. Matka jatkui hetken hiipien, jos vaikka näkisin ne valkoiset hännät, mutta en ollut niin onnekas. Olin kyllä kuulevinani niiden ryskeen pusikossa...vai olikohan se sittenkin hirvi?!...

Pilkutin...kuka näitä nimiä oikein keksii?!

Pääsin teroittelemaan erätaitojani laavulla. Puut oli valmiina vajan suojissa, mutta sen verran pitkiä, että oli tartuttava lujalla otteella sahaan ja vielä kirveeseenkin, että sain aikaiseksi "tulenliekille ruokaa" ja omalle ruoalleni vastaavasti liekin. Reissaaja oli tyytyväinen suoriutumiseensa.

Tuli syttyi, makkarat paistui, kahvi oli kuumaa ja maisema kaunis.

Kuinka ollakaan, jostain läheltä kuului variksen poikasten nahistelua. Miten variksen poikaset osaakin kuullostaa niin huvittavan rääväsuisilta ja ketkuilta?! Lokit näyttävät kuitenkin osaavan niitä käsitellä: kuului oikein humahdus, kun lokki teki syöksyn varista kohti, ilmeisesti suojellakseen aluettaan ja poikasiaan, lokki vs. varis, valkoinen voitti mustan.

Rantaviivaa kulkiessa, hauenpoikanen molskautti vettä niin mahtailevasti, että kuvittelin jo näkeväni isommankin vonkaleen. Kalaisia vesiä siis. Ja kunnon kalamiehen tapaan, jos kuulet minun kertovan tästä hauenpoikasesta ääneen, on se kasvanut kertoessani jättimäiseksi vonkaleeksi, jonka molskaus kasteli minut päästä varpaisiin!

Loppumatkasta kauniita luonnonkukkia, suopursuja ja komeita maisemia.

Mikroskooppisen pieni seikkailu

Lemmenlaaksoon

Pyöräiltiin ystäväni kanssa Lemmenlaaksoon metsäretkelle. Vettä tippui taivaalta vaimeasti, mutta ei annettu sen vaivata meitä. Piskuiset vesipisarathan tarkoittaa hyttysille että: "noup...ei oo lentopäivä!"

No muutama uppiniskainen kävi inisemässä jotain korvaan, mutta muuten saatiin olla jotakuinkin rauhassa.

Oli kiva nähdä sama paikka nyt, kun luonto oli oikein puhjennut vihreään ja vehreään lehteen, edellisellä kerralla alkukeväästä käydessäni siellä kun oli paljon karumpaa.

Oli hienoa kävellä kaiken vehreyden keskellä ja linnunlaulu oli tosiaan kuin viidakossa, kuten ystäväni kuvaili äänimaisemaa.

Kaatuneet kelot näyttivät eläviltä tuhansine jalkoinensa, pystyyn kuolleet kelot paljastivat kierteiset ikäuurteensa ylväinä ja suoraselkäisinä, ilman häpeää ja olipa yksi puu kasvattanut oikein Snellmanin reliefin, komeiden kehysten sisään! (näetkö sen?)

Repussa oli mukana kuumaa kahvia ja se nautittiin istuen kaatuneella kelolla, kuunnellen linnunlaulua ympärillä.

Taannoinen tapaamiseni kyyn kanssa, on jättänyt pienen epävarmuuden mieleeni, mutta tällä reissulla se ei jostain syystä ollut mielessä? Olikohan sillä jotain tekemistä asian kanssa, että iloisen keltatakkinen ystäväni, tepasteli reippaasti kuin Risto Reipas etummaisena?

Järvenpäässä liikuskellut karhukin tuli mieleen vasta ihan loppumatkasta, ettei mielikuvitus ehtinyt loihtimaan tassun jälkiä polulle tai murahduksia pusikoihin.

Hauska pyrähdys pienelle mikroseikkailulle.


Yhdessä on mukavampaa
Yhdessä on mukavampaa

Ahvenanmaan saaristopyöräily

22.5. - 27.5.2017 Maarianhamina, Föglö, Kumlinge

Mahtava reissu Ahvenanmaan saarissa... elämystä elämyksen perään...

Pyörällä liikkuminen vapauttaa pysähtymään matkan varrella melkeinpä mihin tahansa, missä silmään sattuu jotain ihasteltavaa. Pyörän hiljaisuus tarjoaa monta tilaisuutta bongata eläimiä ja kuulla ympäröivän luonnon äänet, puhumattakaan ekologisuudesta ja hyötyliikunnan hyödyistä.

Ympäristö tulee kirjaimellisesti ihan "iholle": nenään, korviin ja silmiin, ilman vaimentimia tai suodattimia.

Kaikki ne värit, äänet ja tuoksut ympärillä, juuri sellaisinaan ja juuri siinä hetkessä.

Joka puolella raikui monenkirjavia linnun liverryksiä (liversivätköhän suomeksi, ruotsiksi vai ahvenanmaaksi?).

Vaellusreittejä kulkiessa jotenkin tuntui, että linnuilla oli ihan eri jutut, vaikkakin yhtä kauniilla tavalla esitettynä, kuin kotimetsissäkin.

Yksi ääni oli kuitenkin selvästi ylitse muiden omissa korvissani... kurki.



Salaperäinen

huumaavan ihana tuoksu

Pyöräillessämme Föglössä, nenäämme kantautui vähän väliä huumaavan taivaallinen tuoksu, jonka alkuperää yritimme arvuutella ja ympäristöä tarkemmin katseella haravoiden selvittää. Tuoksu ei tainnut olla Tuomen, vaikka niitä matkamme varrella olikin...tämä oli joku muu tuoksu?...Magnolia? Sitä emme nähneet kukkivana kuin Maarianhaminan keskustassa yhdessä pihassa (muutama hassu kukka siinäkin siellä täällä, mutta olipa kaunis kukinto?!)

Lopulta jäimme vielä epätietoiseksi tästä huumaavan salaperäisestä tuoksusta, eikä sitä tuntunut enää missään muualla reittimme varrella niin usein, kuin juuri Föglössä...sinne on siis palattava vielä, ainakin ratkaisemaan mysteeri.



"Vilka härliga doftar!"

Majoituksemme emäntä kehui meille ympäristön aarteita ylpeänä ja mainitsi vähän pilke silmäkulmassaan "och vilka härliga doftar", kun tiesi varmasti meidän haistaneen lampaat, jotka laidunsivat mökkitiemme välittömässä läheisyydessä.

Kyllä...huomasimme hajun, suloisia lampaita ensimmäistä kertaa ihastellessamme. Niiden sympaattinen määkiminen ja ison lauman erilaisten persoonien touhuilu, hälvensivät hajun ja saivat viihtymään pitkän tovin niiden touhuja seuraten.

Isossa laumassa tuntui tapahtuvan kokoajan: jossain märehdittiin uneliaana paikallaan, jossain hypähdettiin ojan yli, maistamaan toisella puolella olevia maukkaampia mättäitä ja jossain otettin jopa vähän mittaa toisistaan, puskemalla päitä kumahtaen vastakkain.

Varjoa tarjoavista pusikoista kuului kova mää-intä ja välillä sieltä lähtikin rynnistämään joku meitä kohti, kuin oltaisiin kilisytetty niille ruokakelloa. Siellä oli mustia sekä valkoisia lampaita suloisesti sekaisin. Yhdellä lampaista oli mustia pilkkuja päässään kuin dalmatialaisella, toisella isompi musta pallomainen kuvio selässään, sitten oli sympaattiset kaverukset kylki kyljessä kyhjöttäen sekä "kauhukakarakaksoset", jotka tuntuivat tekevän yhdessä kolttosiaan.



Ei oltu ainoita seikkailijoita, poissa kotoa

Matkan varrella kiinnitti huomiota musta vasikka, joka seisoi korvat höröllä meitä tuijottaen niityllä, kun muut lehmät makoilivat toisella puolella tietä, aidatulla alueella. Ensin ajateltiin sen olevan joku uppiniskainen tapaus, joka oli laitettu "jäähylle", erilleen muista.

Tien johdattaessa meitä lähemmäs tätä tiukasti tuijottavaa otusta, tajusimme ettei se ollut ollenkaan aidatulla alueella, vaan seisoi uhmakkaasti karanneena tienvieruspellolla. Se tuijotti meitä "kuin uutta porttia, jota voisi vähän kolistella", selvästi itsekin vähän hämillisenä omasta rohkeudestaan. Joko se oli utelias, uppiniskainen tai sitten "vihreämpi ruoho" oli vaan houkutellut, eikä se tiennyt mitä seuraavaksi tekisi.

Emme halunneet olla "karanneelle kakaralle" tulevaa viihdykettä, vaan näimme parhaimmaksi pyöräillä tyynen rauhallisesti siitä kauemmas, jäämättä paikalle ihmettelemään yhtään sen enempää. (lehmän "poikaset" eivät ole nimittäin mitään pieniä ja pörröisiä!)



Viekas, mutta viisas

kettu-äiti

Majoituksemme  keskellä luontoa, tarjosi elämykset televisiotakin tehokkaammin suoraan eteemme.

Ikkunastamme saatiin todistaa mm. kuinka kettu-äiti yhtenä päivänä kantoi suussaan ateriaa pennuilleen, käyttäen metsätietä, "koska sellainen oli häntä varten kerran tehty". Kaikessa rauhassa kulki metsätietä pitkin, tuo Kettu the Repolainen.


Siivekkään lapsiperheen arkiaamu

Yhtenä aamuna majapaikassamme, heräsin taas aitoon linnunlauluun ja kuulin kuinka jossain ihan lähellä olevassa pesässä, lajiltaan tunnistamattoman lintuperheen lapset vaativat nälissään ja äänekkäästi jo "aamuvellejään". Vanhemmat koittivat ruokkia nälkäiset suut parhaan kykynsä mukaan, ainakin niiden pyrähtelystä päätellen, terveellisillä "lintuvihanneksilla" eli hyönteisillä, jälkikasvun kritisoidessa äänekkäästi.

Ne lapsiperheen aamut...



Villin luonnon lounaspaikat

Reissumme varrella evästimme varsin monessa paikassa ja kaikki ihan luonnon helmassa, samalla maisemista nautiskellen.

Alun perin suunnittelmaamme kuului syödä välillä jossain "muiden tekemää ruokaa", mutta retkimuona luonnossa, maistui ennemmin ja "villi luonto voitti kevyesti tämän kisan".

Kun mietin paikkoja, joissa matkamme varrella evästimme, huomasin yhden yhteisen tekijän: Ruokailu tapahtui (jotenkin kummassa), aina jonkun villin luonto-eläjän pesän lähettyvillä. Tämä kertoo nimenomaan ennemminkin siitä, kuinka saaristossa luonto on todellakin ihan iholla, eikä suinkaan siitä, että oltaisiin itse aktiivisesti pyritty häiritsemään luonnon elämää... 



"Talonvaltaaja" ja itseoikeutettu lintutornin asukas: Korppi

Kulkemamme vaellusreitti kulki vaihtelevasti korkeilla kallioilla, metsän siimeksessä, rantapoukamilla, pellon vierustoilla sekä maisemapaikalle rakennetun lintutornin kautta.

Lintutornin oli vallannut itseoikeutetusti Korppi, joka oli käytökselleen ominaisesti, rakentanut tornin huipulle valtavan valepesän, sekä toiseen kulmaan varsinaisen pesän, jossa untuvikot sitten asustavat.

Hätääntyneet korppivanhemmat rääkyivät taivaalla kaarrellen ja seuraten menoamme, joten jätettiin pesät rauhaan, jätettyämme ensin kohteliaasti puumerkkimme vieraskirjaan (jännää että korpeilla oli oikein vieraskirja, vaikkeivat "kutsuneet edes sisälle").

Siirryttiin lounastamaan läheisellä kalliolla olevalle "panorama"-eväspaikalle ja korpit rauhoittuivat.

Korpin sulka
Korpin sulka


Majesteettisen ylväät arkajalat

Pitkät jalat, pitkä kaula ja arvokkaan harkitsevainen kävelytyyli, puhumattakaan majesteetillisesta lentotyylistä...

Kurki on jostain syystä niin ylväs ja omissa oloissaan viihtyvä lintu, että sen tapa vältellä ihmistä, on jotenkin ihan magneettisen puoleensavetävää.

Saatiin kokea ihan sykähdyttävä hetki vaelluksellamme Kumlingessa, kun kurjet nousivat pellolta lentoon, huomaamatta meitä puurajan takana.

Ne ylittivät meidät ihan suoraan yläpuoleltamme.

Suoraan alta katsottuna, tuntui yhtä voimakkaasti kuin lentokoneen nousukiito...vatsanpohjassa asti, vaikka omat jalat oli tukevasti maassa.



"Vilka härliga doftar!"

  • Ensimmäinen lampaiden kohtaaminen sai kaupunkilaistytön nenän nyrpistymään...mutta lampaat oli suloisia!

  • Toisella kohtaamisella, ei tuoksu ollutkaan enää ihan niin paha...ja lampaatkin oli suloisia!

  • Kolmannella kohtaamisella tuoksua ei juurikaan enää edes huomannut....ja lampaat oli aina vaan NIIN SULOISIA!

  • Viimeisillä kerroilla lampaat hajuinensa, olivat jo niin suloisia, että teki mieli pakata lampaat mukaan tuoksuineen päivineen.

Huomaatko joukkoon kuulumattoman?



Överön lauttarannan kuningatar

Joutsenia oli tietysti Ahvenanmaan saaristossa paljon ja "ensimmäinen joutsen bongattu!"-kommentti, jaksoi huvittaa vielä miljoonannenkin kerran matkan edetessä, oltiinkohan vähän väsähtäneitä?!

Yksi rohkea joutsenpari, oli rakentanut kuivasta kaislasta ja risuista pesän ihan lauttarantaan, tien viereen. Koska se puoli oli muuten niin tuulisella paikalla vähän suojaisampi, oli se meillekin luonnollinen valinta lounastaa, lauttaamme odotellessa.

Hiukan ensin hirvitti asettua niin lähelle, niin isoa ja poikasten aikana agressiivistakin lintua, mutta nyt se tuntui sallivan läsnäolomme, eikä välittänyt meistä vähän valppaampaa vahtimistamme enempää.

Pesävahdin vaihtokin onnistui joutsenpariskunnalta, kun ei tehty nopeita liikkeitä, eikä oltu liian uteliaita näitä vesistöjen ruhtinaallisia kohtaan.

Lauttamme sitten ajastaan lähti, joutsenperhe jäi. Veikkaan että poikasten kuoriuduttua, ei niiden lähellä enää evästetäkään kaikessa rauhassa.


Uhanalaiset pesänrakentajat

Mustakurkku-uikku
Mustakurkku-uikku

Yhden majoituksemme rannassa, pesi (uhanalaisuuden vaarassa olevaksi ilmoitettu) Mustakurkku-uikkupariskunta.

"Tuoreet vanhemmat", olivat valinneet pesäpaikakseen vierasvenesataman, joka oli onneksi vielä hiljainen, ennen kesälomasesongin starttaamista.

Mustakurkku-uikkupariskunta hautoi ainakin kolmea (varmasti näkemääni) munaa ja ne hautoivat munia sekä rakensivat pesää vuorotellen. Kauniin pronssin väriset peilit kyljissä ja päänsivuitse, kiilsivät kauniisti auringon osuessa niihin.

Ahkeran tunnollisesti ne touhusivat kelluvaan pesäänsä pohjamutaisia risuja ja märkiä kaisloja. Moottoriveneen aallotkaan, ei saaneet pesää liikahtamaan aaltoilevaa kellumista enempää, kun "ankkurointi" oli tehty taidolla ja asianmukaisesti aluskasvillisuuteen kiinnittäen.




Sanotaan nyt vaikka näin,

että:

Oltiin luonnon etuoikeutettuja vieraita ja tarjoiluissa

ei todellakaan säästelty!



Silmiä hiveleviä maisemia oli niin, että silmiä "kirvelee" vieläkin!



Reissuun lähtiessä pakkaaminen on tehtävä huolella ja miettien jokaisen tavaran mahdollisimman monipuolista käyttömahdollisuutta.

Turhaa painolastia ei kannata ottaa, koska jokaista grammaa on liikuteltava omin lihasvoimin. Joka reissun myötä tulee aina vain etevämmäksi pakkaajaksi, koska erehdyksistä (sekä kipeytyvistä lihaksista) oppii melkoisen nopeasti.

Olen kuitenkin ottanut tavakseni kantaa reissuillani mukanani jotain todella tarpeetonta  ja turhaa: Saippuakuplia.

Reissutaikaani nimittäin kuuluu ottaa yksi kuva saippuakuplista, huikeissa maisemissa, paikassa jossa tiedän niiden aikaisemman esiintymisen olevan epätodennäköistä. Tuulinen sää tekee asian välillä haastavaksi, mutta se kuuluu "pelin henkeen".

Saippuakuplat

ja muita erikoisherkkuja...

Poronpolku Lopella

Pilpala, Luutalammi  6.5.2017

Lähdettiin aamulla aikaisin ajamaan kohti Poronpoluksi nimettyä retkeilyreittiä.


Nimi tuli kuulemma joskus aikaisemmin paikalle tuotujen porojen mukaan:

porot aikanaan lähti -- nimi jäi, näin kerrottiin infossa paikan päällä.


Pitkospuut johdattivat meidät nuotiopaikalle, joka sijaitsi kauniin luutalammin rannassa. Nuotiopaikan takana olevalta suoalueelta kuulimme kurkipariskunnan ja kuin toivomuksestani, lensivät päämme yli majesteettisen rauhallisin siivenheilautuksin, aina lammen yli ja siitä matkaansa jatkaen, ennenkuin ehdin kuvaamista edes ajatella.

Kun sitten viimein tajusin sulkea hämmästyneen suuni ja olin linssi kuvausvalmiina, olivat nämä "kuninkaalliset" jo kaukana ja kuvaan sain vain juuri ja juuri tunnistettavat muodot. Tämä elämys oli näemmä tarkoitettu "privaatiksi".

Aamusta saimme nauttia nuotiopaikan rauhasta ihan itseksemme. Retki oli vasta aluillaan ja tulevasta ei ollut jännittävästi vielä tietoa.


Vaihteleva maasto viehätti

...ja jalat sekä keuhkot kiitti vaihtelusta

Maasto oli suloinen sekoitus:

  1. selkeäkulkuisia mäntymetsiä,
  2. "äänivaimennettua" kuusimetsää pehmein sammalmättäin,

  3. valoisaa ja suopursun tuoksuista suo-aluetta pitkospuineen,

  4. huikealla maisemalla varustettuja jyrkkiä harjanteita 

  5. karun kaunista kaskettua metsää

  6. kiemurtelevia metsäpolkuja

Alue oli niin laaja, että vaikka siellä näki vilaukselta erilaisia retkikokoonpanoja liikkumassa, sai retkeillä ihan omassa rauhassaan.

Tämä oli paikka, jossa aion vierailla vielä uudestaan.

Retkeni aarteita Poronpolulta

Toukokuu 2017

Kirjanpainaja, oli tehnyt taidetta, josta voisi päätellä sen olevan "skorpparifani".

Mahtava kelo, joka seisoi kuin maamerkkinä metsätien risteyksessä, opastellen retkeilijöitä joka suuntaan, valitsemaan toinen toistaan upeampia reittejä (taisi olla "vähän puolueellinen opas").

Uljas jättiläismetsä, peilautui voimakkaasti suolammen pinnasta, kuin pinnan alla olisi ollut alassuin kasvava metsä, "nurinpäin maailma".

Villin näköinen jäkälä kasvoi oksallaan, riehakkaan innokaasti pörhennellen.

Vanha ja viisas kelo (kun on vanha, on myös elämänkokemusta, siis viisas), kurkotteli sinisellä taivaalla leijailevia pilviä ja nautti valon leikistä varrellaan.

Tuuhea naava kasvoi puun oksilla, kuin alleviivaten sanontaa: raitis ilma. Niistä tupsuista olisi moni Movember-osallistujakin ollut kateellinen.

Lammenpintaan piirsi männynoksat mustaa pitsiä, vai ihailiko mänty kenties tyytyväisenä omaa peilikuvaansa?

Aurinkoiset pitkospuut, joiden toista päätä ei ole näkyvissä, on aina jotenkin jännittävät.

Kökar

Ahvenanmaa 3.2.-7.2.2017

Teputeltiin varovasti kaltevilla kallioilla, harpottiin kosteikkojen yli kiveltä toiselle, kiipeiltiin kalliolohkareilla ja rätvättiin ryteiköissä. Välillä liukasteltiin, mentiin perstuntumalla ja muksahdettiin kanervikkoon. Oli melko haastava reitti 5 tuntia, kammeta itseään välillä ylös ja välillä alas, mutta se oli kaiken sen arvoista. Kanervikkojen peittämät onkalot ja tiuhat kitu-kataja-kasvustot, haastoivat herkeämättömään tarkkaavaisuuteen, jossa ei ollut sijaa liikkuessa kuikuilla maisemia, sitä varten piti varta vasten ihan pysähtyä paikoilleen.

Mahtavia näkymiä, "muka piilossa" kyhjöttävästä talviasusteisesta jäniksestä, kahteen hylkeeseen, jotka tulivat lahdenpoukamassa uteliaina meitä tarkistamaan ja ehkä meille vähän esiintymäänkin. Taisimme olla niille yhtä viihdyttäviä kuin ne meille. Sääli että kuvat oli niin kaukaa, ettei merestä pikottanut kuin pää, joka näytti sitten kuvissa ihan pieneltä kiveltä. "Privat-hyljeshow" vain paikalla olleille siis. Tunsinkin itseni etuoikeutetuksi, saadessani kokea tämän mahtavan elämyksen, joka jäi lämmittämään vielä pitkään ja sai olon jotenkin nöyräksi.

Maisemat olivat lumoavia ja vaikka auringonpaistetta ei tullut kuin pienenä kajona, oli sää mitä parhain. Ei satanut eikä tuullut, kuin ihan viimeisenä päivänä. 

Tavakseni on tullut traditio: reppureissuilla pidän mukanani jotain turhaa ja turhamaista, niin tälläkin kertaa... saippuakuplat paikassa, jonne ne eivät normaalisti kuulu, eikä varmasti ole tälläkään paikalla ennen nähty. Saivat muuten aikaiseksi iloa meissäkin...lapsenmielisissä aikuisissa.