Harmaanakin päivänä 
aurinko nousee

Aamulla heräsin seitsemältä niin todentuntuiseen uneen, että piti nousta tarkistamaan sen todenperäisyys. Tajusin heti ylös noustuani kaiken olleen vain unta, mutta huomioni kiinnittyi ulkona näkyvään, oudosta kulmasta loistavaan kullan keltaiseen valoon?! Kuin vanhalla keltavaloisella jättitaskulampulla olisi osoitettu metsän reunalla seisovaan ryhdikkääseen puurivistöön?

Kurkistin tarkemmin ikkunasta ja näin, että taivas oli tasaisen paksussa pilvessä, mutta jostain kumman rakosesta talomme takaa, heitti aurinko kullanhohtoisen valokeilan metsänreunaan. Sitten yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin, kullanhohto hävisi..."lamppu oli sammutettu"...kuin valoa ei olisi koskaan ollutkaan... ?!

Mietin jo nähneeni näkyjä, mutta mieheni vahvisti myöhemmin nähneensä saman ja sen loisteen kestäneen todellakin vain pari minuuttia?! Taivaan paksua ja tasaista harmautta katsoessa en voinut millään käsittää, mistä ihmeen rakosesta aurinko oli saanut sen kultaisen valon näkyviin?!

Auringon välähdys oli ihan kuin ovessa erehtynyt huoneeseen säntääjä, joka avaa vahingossa väärän oven, kurkistaa sisään valloittavasti hymyillen, "hups, eihän minun nyt tänne pitänyt..." ja sulkee oven anteeksi pyydellen perässään, jättäen jälkeensä hymyn viipyvän lämmön ja loisteen huoneessa oleville.

Se auringon pilkahdus oli kuin ventovieraan yllättävä silmiin katsottu hymy; nopeasti ohimenevä, mutta niin pitkään piristävä ja mieltä lämmittävä.

Vaikka päivästä tulikin harmaa ja sateinen, tiesin paksun ja raskaankin pilviverhon takana loistavan kirkkaan ja kauniin auringonpaisteen ...ehkä paiste näyttäytyi silloin juuri siellä, missä sitä enemmän tarvittiin...

...olin tyytyväinen harmaaseen, niin oli hyvä.