Olen kuin virrassa kelluva lehti
Kellun ja poukkoilen vuoronperään

Olen kuvitellut olevani niin ZEN (stressitön) metsä-haahuiluineni, että taisin kuvitella jo hikoilevanikin pelkkää ystävällisyyttä ja huomioimiskykyä. Ajattelin rauhallisuuden suorastaan huokuvan ympärilläni. Mutta kuin lehti virrassa, kellun kuin suvannossa ja poukkoilen sitten taas kovassa virrassa vuorotellen.

Se, että pyrin olemaan mahdollisimman läsnä kulloisessakin hetkessä, saattaa yllättäen aiheuttaa tilanteen, jossa joku tärkeä osa sulkeutuukin pois, itse sitä lainkaan huomaamatta. Kun maailma sujahtelee ohitse molemmilta puolilta sukkana, itse seistessä kaiken sen keskellä paikallaan, kykenee siinä vastaanottamaan vain yhden asian kerrallaan. Moni merkityksellinen hetki saattaa yllättäen mennäkin ohi kiireen keskellä. ...Vai voisiko olla niin, että olenkin itse se sukkana kaiken ohitse säntäilevä?!

Törmäsin sisältäni löytyvään juroon luolanaiseen, jonka ulosanti hämmentävässä tilanteessa ei ole kovin sujuvaa, signaalini taitavat olla epäselviä ja muiden kädellisten kanssakäymiseen kuuluvat hyvät tavatkin, voivat olla kadoksissa.

Tilanne: Ison joukkion iloinen jälleennäkeminen. Ääntä ja hälinää riittää. Kaikki haluavat vaihtaa pitkästä aikaa kuulumisensa yhtäaikaisesti. Iloinen hälinä on energisoivaa, mutta se voi olla myös uuvuttavaa, kun siihen ei hetkeen ole tottunut.

Kun olen tilanteessa jossa ympärillä tapahtuu yhtäaikaa paljon, on tosi haasteellista keskittyä ja oikeasti kuulla sekä nähdä yksittäiset asiat ympärillään. Olen huomannut vastaavassa tilanteessa aikaisemminkin, etten pysty keskittymään mihinkään kunnolla. Aivot ovat kuin kuivausrummussa: ympäristö on kyllä ihanan lämmin, mutta ajatukset heittävät kuperkeikkaa, eivätkä ehdi oikein asettua, metelikin on melkoinen.

Hälinässä tuntuu myös kuin olisi vuolaaseen virtaan tipahtanut puun lehti, joka ajelehtii virran mukana. Kun virralle ei pysty panemaan vastaan, on parasta antaa virran viedä ja heittäytyä vaan kellumaan. Törmäily kiviin ja muihin ajelehtiviin asioihin, ohjailee poukkoilevaa menoa eikä kiinnittyminen mihinkään tunnu onnistuvan siinä vauhdissa.

Iloisessa, ylienergisessä ympäristössä ollessani, uskottelen itseeni tyytyväisenä, sukkuloivani oikein sujuvasti tilanteesta toiseen. Näin jälkeenpäin tajuan vain "suoriutuneeni siinä hässäkässä".

Kadotan vähän itseäni hälinässä. Opin kyllä sietämään hälyä ja totunkin siihen aina ajastaan, mutta se vaatii vähän aikaa, että oppii sulkemaan muun hälyn mielestään.

Nyt kävi jälkeenpäin ilmi, että ihana, välittävä, ystävänikin oli "kadottanut minut" siinä hälinässä, vaikka istuttiinkin ihan paikoillamme?! Asiaa ei auttanut yhtään se, että ajauduimme istumaan vähän erillemme ja kun tuli kotiinlähdön aika, aivoni menivät "kotiutumismoodiin" ja pyrin hälinästä pois mahdollisimman pian. En edes tajunnut, että joku kaipasi vielä vaihtaa muutaman sanasen kanssani. Kiire vain yksinkertaisesti tappaa huomiokykyni. Onneksi asia kuitenkin lopulta selvisi.

Olen kiitollinen rehdille ystävälleni rohkeudestaan avata minulle tuntoaan jälkeenpäin. Tiedän miten vaikeaa on joutua kysymään suoraan toiselta, jostain itselle epävarmuutta aiheuttavasta. Se että ystäväni rohkaistui kertomaan minulle avoimesti omasta tuntemuksestaan, avasi väärinkäsityksen, joka olisi jäänyt muuten hiertämään ihan tietämättäni koko asiasta. Ystäväni tapa ottaa härkää sarvista ja kysyä suoraan, kertoi suuresta luottamuksen osoituksesta ja opetti itselleni uusia hyviä oivalluksia.

Mitä tästä siis opin?

Tulkitsemme toistemme käyttäytymistä omien kokemustemme, pelkojemme, ilomme ja surujemme kautta, siksi väärinkäsitykset ovat aina mahdollisia.

Oikea rohkeus punnitaan juuri niissä heikoimmissa hetkissämme ja

Suurimmat opit tapahtuvat juurikin siellä epämukavuusalueella.


Heittäytyminen ja oman haavoittuvuuden paljastaminen, ovat mitä suurinta rohkeutta ja eteenpäin vievää energiaa.


Kiitos ystäväni, että olet rohkea.

Kiitos ystäväni, että osoitat suurta luottamusta.

Kiitos että olet ystäväni.