Luonnon kanssa hippasilla
Mieleni maisemia kuvin sekä kommentein

Uusimmat kirjoitukset blogissa

Lue mikä on uutta tällä viikolla
 

Hippasilla-leikki luonnon kanssa, on välillä sitäkin, että luonto on heittänyt eteen sateisemman säähaasteensa ja "se toinen luonto" osaltaan fyysisen haasteensa. Mieli hyppää ruutua ja arpoo entten tentten, olisiko nyt aika elefanttimarssille, kuurupiilolle vaiko jo ihan vettä kengässä?

Hetken mielijohteesta tehty päätös, voi usein johtaa yllättävään elämykseen, jota et koskaan (villeimmälläkään mielikuvituksella), voisi mielessäsi odottaa tapahtuvaksi. Nyt koimme yllätyksen, jota emme tosiaankaan olisi osanneet kuvitella kokevamme, keskellä kansallispuistoa!

Suunnistushaasteita

Ihan ensimmäiseksi annan vihjeen "pikataipaleelle": Tämän tarinan saat ajanpuutteessa tiivistelmänä lukemalla toiseksi viimeisen rivin.

Pieni "Maisemareitti" alkaa tästä:

Niin se taitaa olla... että välillä tulee kovasti kammettua itseään helpolta tuntuvaan suuntaan, yrittää päästää itsensä muka vähän vähemmällä ja panostaa pienemmin ponnistuksin, vaikka pitäisi juurikin panostaa ja nähdä vaivaa enemmän.

Sitten tulee eteen joku hidaste tai jopa pysäytys ja huomaatkin poikenneesi sivuun reitiltä. Kompassin neula alkaa väristä ja pyöriä hallitsemattomasti.

Siinä kohtaa sitten huomaa, että on unohtanut välillä tarkistaa kompassista oikean suunnan ja on tullut puskettua ihan turhaan sivuun reitiltä, loppujen lopuksi hankalinta mahdollista reittiä.

Hetkellinen helppous = tuskaisempi päämäärään pääsy.

Jotain on siis tehtävä toisin... "On irrotettava ote kompassin neulasta ja annettava neulan asettua vapaasti oikealle paikalleen".

On annettava itselle aikaa, "päivittää karttaa ja huoltaa välineitä" hetkisen.

Sitten reippaasti uusi suuntima ja matka jatkuu taas, ehkä entistä tarkkaavaisempana, alkuun vähän ehkä varovaisempanakin, mutta ehdottomasti taas eteenpäin ja oikeaan suuntaan tällä kertaa.

Ilkikurisesti laitoin sinut kahlaamaan koko tuon vertauskuvaviidakon läpi. Kuten edellä, päämäärään pääsee yleensä nopeammin ytimekkäällä toiminnalla, josta on hörhöilyt ja haahuilut karsittu pois, joten...

Pikataival eli kaikki edellä tiivistettynä kymmenellä sanalla:

Lääkäriltä piikki polveen, laastari päälle ja lepoa. Tällä uuteen alkuun.

(laskitko sanat ihan oikeasti? Hyvä, huolellisuus ei ole pahasta. Lämmin hymy.)


Suuri mahti ja uho,

puuskittainen puhuri ja tuho

Kävelin "jo ennen linnunlaulua" hämärään metsään, jossa olin jo kauan aikaisemmin käynyt todistamassa aikaisempien kovien tuulenpuuskien tuhoja. Tein uusintalenkin samaan metsään ja totesin tuhojen pahentuneen entisestään jo pienemmilläkin puhureilla.

Kun aikaisempi myräkkä oli valmiiksi notkistanut "metsän jättiläisten" varsia, ei tarvittukaan enää niin suurta tuulta, kun paksummatkin juuret antoivat periksi ja voimakkaimmatkin varret kolisivat tuulenpuuskien piirileikissä, kunnes kaatuivat periksi antaneina maahan kuin ilmaan heitetyt tulitikut. Tuho kertautui entisestään ja jälki oli rumaa, vähän pelottavaakin. 

jättiläisen karvaiset jalat
jättiläisen karvaiset jalat

Vai oliko kenties joku suuri ja karvajalkainen jättiläinen käynyt mellastamassa ja purkamassa kiukkuaan, häpesi nyt tekemäänsä tuhoa ja seisoi siksi havun oksien takana piilossa,

kuvitellen etten sen karvaisia jalkojaan nähnyt?



Mitä suurempi varsi, sitä korkeammalta kaatuu,

liiallinen egoilu,  jonnin joutava sekoilu,

mitä mahtavampi tuuli ja uho, sitä rumempi jälki ja tuho.

Tässäpä onkin jotain niin kovin tuttua...

Suurilla ja mahtavilla kalisevat sarvet äänekkäimmin vastakkain.

Kun "suuri" puuskahtaa voimiensa tunnossa, ei "mahtava" voi jäädä yhtään huonommaksi. Vastakkain huutaessa, ei kummankaan ääni kanna kaiken metelin yli ja puuskittaisessa tuulessa heitetty hiekkalaatikon hiekka voikin päätyä yllättäen omiin silmiin. Siinä sitten sokkona sohiessa, on jälki sotkuista ja ajattelemattomuudesta aiheutuu pitkään tuhoa ja arvaamattomia jälkiseurauksia.

Eipä auta rakentaa muuriakaan hiekkalaatikoiden väliin, kun tuuli pyörittää kuitenkin hiekkapyörteitä ilmassa ja hiekalle nostettu barrikadikin kaatuu ennen pitkää jommallekummalle kyljelleen.

Parasta olisi siirtyä likaisista hiekkalaatikkoleikeistä mieluimmin sopuun ja saippuakupliin. Vihasta ja riidoista, iloon ja raikuvaan nauruun. Kaunasta ja kateudesta kaveruuteen.

Toisella on ämpäri ja toisella lapio, hiekka siinä välissä on yhteistä.

Kiukusta hymyyn 

Jos välillä alkaakin kiukuttaa, laitan itseni "jäähylle" ...minnekäs muualle kuin metsään.

Ehkä ennemminkin lähden purkamaan sen ylimääräisen energian pois, jota kiukku minussa aiheuttaa. Alkumatkasta puhisen hirvenä kovaa vauhtia eteenpäin. Jossain kohtaa alkaa huomioni kuitenkin kiinnittyä pieniin iloisiin yksityiskohtiin ja tahti hiljenee ja hengitys rauhoittuu. Kuin kiukkuvauhdissa törmäys ...pumpuliin.

Ennen meni kauan ennenkuin aloin nähdä ympärilleni kiukuissani, keskityin niin siihen tunteeseeni ja roikuin siinä kiinni ihan vaan itsepäisyyttäni. Tarvittiin usein jotain konkreettisempaa herättämään minut, kuten esimerkiksi lintu joka pyrähtää lähelle tai tiukka napaus puunoksalta.  Nykyään pääsen negatiivisista tunteista irti aina vain helpommin, nykyään melkein pelkkä ajatus metsälenkistä riittää, ei ihan. Onko tämä nyt sitä ehdollistumista? Pavlovin koirakokeen sivutuotos? ...sillä erotuksella, etten sentään ala kuolaamaan, hyrisen vain tyytyväisempänä.

Tänään kiukkukävelyni pysäytti tosi hentoinen katseenvangitsija, heinä jonka pakkaskohme oli sulanut auringon lämmöstä värikkäiksi pisaroiksi. Makrolinssi muutti pisarat kauniiksi valoilotteluksi ja kiukku katosi.

Seuraavaksi vastaan tuli jo hilpeyttä aiheuttavat miniauringot lahoavan puun pinnassa. Huvittavia ja upean värisiä. Veikeät takiaisetkin oli terhakan piikkisiä "irokeeseineen"

Oksilla roikkuvat nuupahtaneet lehdet näyttivät kuin menninkäisten säämiskäisiltä viitoilta, jotka oli ripustettu pesun jälkeen kuivumaan tai saunomisen ajaksi naulakkoon. Auringossa lämmitteli torvijäkälä ja sammal. Kangaskarhusammal näytti kahdet kasvonsa: kylmän huuruiset ja lämpimän aurinkoiset.

Joku pieni Aslak-poikakin seisoi metsässä uhmakkaasti kädet puuskassa, revontulihatussaan.

Tai pelkät lehden raamit, saattavat saada mielenkiintoisia muotoja.

Kauniisti kuvioidulle jäälle oli pudonnut eteerinen höyhen.

Ei näiden ihanuuksien jälkeen voi olla enää kiukkuinen.


Syksyyn hiipuvat

elämänkin värit


Syksy on väritetty nyt surulla, haikeilla hyvästeillä, olosuhteiden hyväksymisellä 

ja lopulta myös eteenpäin katsomisella.

Vaikka ilmassa on surua, jäähyväisiä ja haikeutta, niin surussakin ja keskellä kaikkea sitä vaikeutta,

maapallo jatkaa pyörimistä, virtaava vesi virtaamista, elämä väkevästi kaiken sen ympärillä.

Luontokin heläyttää viimeisen loistavan hymynsä, väriloistona syksyllä, juuri ennen värien pois hiipumista, syvään horrokseen vaipumista.

Karistelee hiipuvan elämän, muistojen rikkaaksi mullaksi. Kuin vihdoin perille saapuva matkaaja jälkeen jääville, läheisten henkiseksi perinnöksi, kullaksi.

 

Elämän lanka, yhtä aikaa hauras ja vahva, niin seitti kuin itse elämä, joka säikeestään voimistuva.

Jokainen säie kuin ihminen, omalla tärkeällä paikallaan ja yhdenkin säikeen katkeaminen, jättää ison aukon kudelmaan.

Muuttuu verkon muoto ja toiminta, vaikuttaa yksittäisen säikeen pois poiminta. Iso aukko seitissä muistona, vielä hetki sitten olemassa olleesta.

Jatkuvasti muuttaa muotoaan, myös virtaavan joen uoma. Eteenpäin soljuu elämä, tapahtui sitten syntymä tai kuolema.  

Väriloisto kuin viimeinen katse ennen loppua, jäljellä vaalittavana kauniit muistot. Väsyneellä matkaajalla ei ole enää mihinkään hoppua, saa kulkuaan ohjata kauniit taivaalliset puistot.

Viimeinen käden puristus, viimeinen sininen katse, ei aina arvaa viimeiseksi, ei lopullisuutta tajua läheinen itse.

Eteenpäin vie elämän virta ja voima, tulee elämän kuitenkin lopulta aina jatkua. 



Vaikuttava mieliala


...lohduton vai lohduttava

Kuinka oma mieliala voikaan vaikuttaa niin suuresti siihen, miten näemme asiat...

...miten näkemiämme asioita tulkitsemme?!


Vaikka katsottava kuva pysyisi kokoajan täysin muuttumattomana, sen painotukset ja huomiota herättävät asiat, muuttuvat mielialamme mukaan...tekevät siitä lohduttavan tai lohduttoman.


Aamulla, olin vielä huolissani vakavasti sairastuneen läheisen kunnosta ja näin saderetkelläni (ennen sairaalavierailua) hämähäkinseitin, joka tuli esiin vain sateen tekemien pisaroiden kerääntyminä sen langoille.

Huolissaan olevassa mielentilassani, näin pisarat seitillä raskaina, lankoja painavina ja vähän uhkaavinakin (hämähäkin perspektiivistä). Ajatus vesipisaroiden suurentumisesta vesisateen jatkuessa, sai mieleen langan katkeamisen veden raskaan painon alla.

Melkoisen lohduton ajatus, eikö?

Kun sitten katsoin kuvaa hämähäkinseitistä, sairaalavierailulta tultuani, kun mielialani oli hitusen keventynyt, toipilaan paremman voinnin takia...vesipisaratkaan eivät enää uhanneet seitin lankoja, vaan olivat muuttuneet silmissäni kauniiksi timanttihelminauhoiksi, jotka valo toi seitin langoissa upeasti esiin. (Kuvassa en saanut sitä kauneutta oikeutetusti esiin, mutta voit varmaan kuvitella).

Lohduttava ajatus, eikä yhtään niin surullinen, vaikka kuvassa ei muuttunut mikään!

On siis iso vaikutus sillä, millä mielialalla asioita katselet.

On hyvä tiedostaa, että se mikä näyttää huolestuttavalta nyt,

voi olla jotain ihan muuta jo muutaman hetken päästä,

...myöskin toisinpäin.


Äitin kanssa koettua 

...miniloma täynnä kaikenlaista...  

Vierailut toipilaan isän luona sairaalassa.  

Kaunis ilta, vanhan linnoituksen kesäteatterissa.  

Lounasta Intialaisittain sekä vanhalla Kehruuhuoneella.  

Kirjava joukko tuttuja vuosien takaa (lapsuuden perhenaapuri jos toinenkin, lapsuudenystävä, perhetuttu "ruotsinmaikkani" sekä vielä vihkipappikin).

Hetki mustaviinimarjapensaassa.  

Halaus rakkaalta pikkuveljeltä, äitiltä, siskontytöltä ja siltä ruotsin maikaltakin.

Kirpeän karviaisen maku kielellä.

Elämän maustamat, kepeät ja vähän vakavammatkin jutustelutuokiot. 

Lakritsainen jäätelöhetki.  

Pieni puuhastelu puutarhassa, ...jopa ne tarantellan jalkojen näköiset, karvaiset unikonvarret.

Nostalginen kiertoajelu, lapsuuteni maisemissa.

Lämmin halaus ja mahdollisuus antaa sellainen isällekin. 

Vauvantuoksuinen viesti uudesta maailmaan syntyneestä.

Luottamus toivoon.


...Tämä kaikki ja vielä se kaikkein tärkein...


Tunne siitä että elämä on...

niin monenlaisia ja erilaisia tuntoja, makuja sekä asioita...

että se todellakin vahvasti ON!

Kuninkaallisia ajatuksia

Tuli vähän pilvisempi päivä. Hämmensi hiukan, kun ajatuksieni toteutuminen on viimeaikoina niin säntillisesti toteutunut. Eilen mielessäni nimittäin käväisi pieni kaihontoiveinen ajatus siitä, ettei tarvitsisi olla ihan niin paahteista, silloin olisi mukavampi liikkua ulkona luonnossa... ja mitäpä se sitten sääksi laittoikaan?!

Hieman pilvisempi sää houkutteli minut vaihteeksi pyörälenkille. En tiedä mistä pyöräni ymmärsi ottaa määränpääkseen juuri sen paikan, johon lopulta päädyin...tai no, oikeastaan tiedän kyllä... Ajatukseni pyöräillä Ainolaan, Jean Sibeliuksen kotipihaan, oli varmaan soveliain saamaani ideaan soveltuva paikka: Ajatukseni nimittäin pyörivät edelleen "viikonlopun huikeissa kruunajaisissa ja tunnelmissa".

Mietin ajatuksissani, kuinka olin tosi mielissäni siitä, että Teijokin oli nostanut Suomalaisuutta kuvaamaan nimenomaan sanan: Luonto, kun sitä pyydettiin yhdellä sanalla kuvaamaan.

Siitähän se ajatus sitten lähti....


Inspiraationa kruunajaiset ja kuninkaallisuus,


muusana: kruunattu tangokuningas 2017, kuoronjohtajamme

Teijo Lindström,


kuvauspaikkana: mikäs muukaan se voisi olla kuin

Järvenpään kruununjalokivi Ainola ja sen välitön lähiympäristö,

jossa Suomalaisen musiikin ehdoton peruskallio;

Jean Sibelius,

on asunut ja ajatuksiaan ammentanut.


Ideaani kruunaamassa Sibeliuksen kotipihaa koristavat kukat,

joilla jokaisella kukalla, on toinen toistaan kauniimmat kukinnot

...kuin kruunut.


Kruunattu pää, kruunu ja kaksi kuninkaallista

ovat mielessäni olleet sanat, kuvatessani Ainolan pihassa.


Näissä asioissa ja näissä kuvatuissa kohteissa,

olen oman näkemykseni mukaan nähnyt

jotain kuninkaallista ja näihin kuviin

olen näkemykseni kruunajaisista ja kuninkaallisuudesta rakentanut.

Ole hyvä!

Johtakoon tulevaisuus suurisydämisen kuoronjohtajamme juuri sinne minne toiveenaan on päästä. 

Äidilleni kiitos

11.5.2017

Äitini on antanut lempeydellään, rakkaudellaan, viisaudellaan, tilaa antamisellaan, pitkällä pinnallaan, rauhallisuudellaan, lämpimällä sylillään ja luotettavuudellaan,

minulle juuri ne eväät elämään, mitkä olen kussakin elämäntilanteessa tarvinnut.

Kiitos äiti <3

Luontokin valmistautuu konserttiin

Oletko kuulolla?

Harrastan kuorossa laulamista, joka onkin toinen mieleinen harrastukseni. Siitähän se idea sitten lähti...

Jos olet nyt metsässä, huomaat että konsertti onkin jo alkanut.

Jos et vielä ole metsässä, ei hätää...ehdit hyvin, kun sinulle itsellesi sopii...

orkesteri virittelee siellä vasta instrumenttejaan...